Oli ollut pimeää. Oli satanut. Auto oli lähtenyt kurvissa luisuun. Lähtenyt luisuun juuri siinä mutkassa, missä vastaan tuli auto. Hänet kiidätettiin teho-osastolle. Ja hän selvisi. Selvisi... Jäi henkiin.
Herätessään hänen vierellään oli ihmisiä. Silmät punaisina kyynelistä he riemuitsivat toisen palaamisesta. Hieman häkeltyneenä hän otti halaukset, iloiset huudahtukset ja surunvalittelut vastaan, anteeksipyynnöt entisistä virheista, kaiken mitä ihmiset hänelle sanoivat ja toivottivat. Häkeltyneenä, mutta hän hymyili.
Seuraavien viikkojen aikana hän lepäsi ja toipui sairaalassa. Usein hänen luonaan kävi vieraita, järkyttyneitä ja varovaisia. Eivät he tienneet mitä siinä tilanteessa pitäisi sanoa. Miten he voisivatkaan. Mutta siitä huolimatta hän vain hymyili ja oli pirteänä. "Ainkaan nirri ei lähtenyt. Olisi siinä pahemminkin voinut käydä." Niin hän puhui, koskaan valitellen oloaan. Vieraat poistuvat hänen luotaan aina sopivasti, tarpeeksi vähän aikaa, rasittamatta häntä, tarpeeksi pitkän aikaa jutellakseen mukavia. Sairasvuoteen viereinen pöytä oli täynnä kukkia ja "Parane pian" -kortteja. Niitä oli tuotu silloinkin kun hän oli nukkunut. Ihmiset ovat käyneet hänen vierellään, mutteivat ole raaskineet herättää häntä. Mitä ilmeisemmin.
Usein hän muisteli aikaisemmin ajatelleensä, mitä jos näin kävisi. "Minä kyllä selviäisin siitä", "Kaikesta tapahtuneesta huolimatta tule olemaan pirteä. Pirteämpi kuin useat muut ihmiset.", "Opettaisin ihmisille kuinka vastoinkäymiset voidaan voittaa." Kuinka naiivi olin silloin. Ajatus lähinnä huvitti nykyään. Ihminen ei tiedä mitä toivoo.
Joka tapauksessa se oli ohi nyt. Sitä on turha murehtia enää. Mennyttä ei voi muuttaa, polku jatkuu eteenpäin.
Viikkojen kuluttua onnettomuudesta minut päästettiin sairaalasta. Olin yhä pyörätuolissa, toisten hoivattavana, mutta ainakin pääsin nyt pois sieltä. 12 henkilöä oli saattamassa minua pois sairaalasta. Hymyilin ystävilleni, lämminhenkinen teko heiltä. Menimme McDonaldsiin syömään, jotain vaihtelua tylsään sairaalaruokaan. Pyörimme puistossa, ihmiset työnsivät minua vuorotellen, juttelimme ja nauroimme. Rauhallisesti tosin, vielä en pystynyt liikkumaan paljoa enkä saannut rasittaa itseäni. Kun vielä heitin muutaman vitsin kolariin ja vammaani liittyen tilanne oli kepeä, eikä ihmiset enää turhaa olleet vaivautuneita tilanteestani. "Hän on jo sinut asian kanssa", he ajattelivat.
Iltapäivän aikoihin pyysin Laria ja Lauraa viemään minut kotiin. Sanoin olleeni väsynyt. Lari auttoi minut autoon etupenkille ja lähdimme. Muut jäivät vielä puistoon. Rauhoittunein mielin. Ajettuamme vähän matkaa käskin Laria viemään minut järvelle. Hän pysähtyi äkisti bussipysäkille ja katsoi minua. Katsoin häntä silmiin, hymy kadonneena huulilta, rauha kadonnut sielusta. Olimme hetken aikaa hiljaa. Lari ei halunnut tehdä sitä. Laura tunsi olonsa epämukavaksi. "Mitä me nyt järvelle? Mennään vaan teille, katotaan vaikka joku leffa..." Hän ei itsekään uskonut sanoihinsa.
En välittänyt hänestä. Katsoin suoraan Lariin. Hän vastasi katseeseen. Hänen katseensa pyysi, etten tekisi sitä. Mutta hän tiesi sen olevan turhaa. Varmasti hän oli tiennyt tämän tulevan. Ainakin jossain määrin. "Oletko varma...?", hän kysyi varovasti, mutta kun en vastannut mitään hän huokaisi ja käynnisti auton. Matka taittui hiljaisuudessa. Laura ja Lari eivät sanoneet sanaakaan ja se sopi minulle varsin hyvin.
Vähän ajan kuluttua maisema alkoi muuttua autiommaksi. Talot vähenivät ja niitä korvaamaan tuli peltoja ja metsää. Kohta tien vasemmalla puolella alkoi näkyä sinertävän järven pintaa. Auto käänyi järven viereen pienelle hiekkakentälle. Lari parkkeerasi auton tyhjälle kentälle. Tähän aikaan vuodesta järvellä ei juuri käynyt kukaan. Järven vesi oli jo viilennyt huomattavaksi. Lari katsoi minua vielä merkitsevästi, mutten sanonut mitään, joten hän huokaisi hiljaa ja nousi autosta. Laura ei enää sanonut mitään. Minut autettiin pyörätuoliin ja menimme järvelle päin. Hieman ennen laitureita ja rantaa pysähdyimme. Mielenkiintoista, kuinka sanaakaan sanomatta he ymmärsivät tasan tarkkaan mihin he veisivät minut ja miten toimia. Tai no, ainakin Lari ymmärsi. Eiköhän Laurakin melko hyvin. Lari päästi irti pyörätuolista ja jatkoin matkaa itse. Menin järveä lähinnä olevan puun luokse ja siitä tukea ottaen nousin vaivalloisesti ylös. Katselin tyyntä järven pintaa, edessäni olevaa laituria, jonka päähän oli rakennettu penkit veden äärelle sekä noin sadan metrin päässä olevaa vastarantaa ja siellä kohoavia kallioita. Sivelin kädelläni puun pintaa. Suuri koivu, joka kaartui järven päälle. Joka oli kuin luotu kiipeämiseen. Josta pystyi hyppäämään järveen muutaman metrin korkeudelta. Jonka oksilta pystyi tähystämään tielle ja näkemään milloin toiset saapuvat.
Järvi, jossa hän oli käynyt pienestä pitäen. Jonka rannoilla hän oli viettänyt lukuisisa kesäpäiviä ystäviensä kanssa. Jonne hän oli tullut kävelemään aina jos jokin vaivasi häntä. Täällä hän oli tutustunut Mariaan, joka oli tullut Lauran mukana bileisiin. Järven vierellä he olivat aina pelanneet jalkapalloa, tulleet sinne pyörillä ja...
Hän rojahti maahan.
Järven päällä kaikui tuskanhuuto, joka hiipui hiljalleen, jättäen maiseman jälleen hiljaiseksi lukuunottamatta puiden lehtien heikkoa, tasaista havinaa.
Herätessään hänen vierellään oli ihmisiä. Silmät punaisina kyynelistä he riemuitsivat toisen palaamisesta. Hieman häkeltyneenä hän otti halaukset, iloiset huudahtukset ja surunvalittelut vastaan, anteeksipyynnöt entisistä virheista, kaiken mitä ihmiset hänelle sanoivat ja toivottivat. Häkeltyneenä, mutta hän hymyili.
Seuraavien viikkojen aikana hän lepäsi ja toipui sairaalassa. Usein hänen luonaan kävi vieraita, järkyttyneitä ja varovaisia. Eivät he tienneet mitä siinä tilanteessa pitäisi sanoa. Miten he voisivatkaan. Mutta siitä huolimatta hän vain hymyili ja oli pirteänä. "Ainkaan nirri ei lähtenyt. Olisi siinä pahemminkin voinut käydä." Niin hän puhui, koskaan valitellen oloaan. Vieraat poistuvat hänen luotaan aina sopivasti, tarpeeksi vähän aikaa, rasittamatta häntä, tarpeeksi pitkän aikaa jutellakseen mukavia. Sairasvuoteen viereinen pöytä oli täynnä kukkia ja "Parane pian" -kortteja. Niitä oli tuotu silloinkin kun hän oli nukkunut. Ihmiset ovat käyneet hänen vierellään, mutteivat ole raaskineet herättää häntä. Mitä ilmeisemmin.
Usein hän muisteli aikaisemmin ajatelleensä, mitä jos näin kävisi. "Minä kyllä selviäisin siitä", "Kaikesta tapahtuneesta huolimatta tule olemaan pirteä. Pirteämpi kuin useat muut ihmiset.", "Opettaisin ihmisille kuinka vastoinkäymiset voidaan voittaa." Kuinka naiivi olin silloin. Ajatus lähinnä huvitti nykyään. Ihminen ei tiedä mitä toivoo.
Joka tapauksessa se oli ohi nyt. Sitä on turha murehtia enää. Mennyttä ei voi muuttaa, polku jatkuu eteenpäin.
Viikkojen kuluttua onnettomuudesta minut päästettiin sairaalasta. Olin yhä pyörätuolissa, toisten hoivattavana, mutta ainakin pääsin nyt pois sieltä. 12 henkilöä oli saattamassa minua pois sairaalasta. Hymyilin ystävilleni, lämminhenkinen teko heiltä. Menimme McDonaldsiin syömään, jotain vaihtelua tylsään sairaalaruokaan. Pyörimme puistossa, ihmiset työnsivät minua vuorotellen, juttelimme ja nauroimme. Rauhallisesti tosin, vielä en pystynyt liikkumaan paljoa enkä saannut rasittaa itseäni. Kun vielä heitin muutaman vitsin kolariin ja vammaani liittyen tilanne oli kepeä, eikä ihmiset enää turhaa olleet vaivautuneita tilanteestani. "Hän on jo sinut asian kanssa", he ajattelivat.
Iltapäivän aikoihin pyysin Laria ja Lauraa viemään minut kotiin. Sanoin olleeni väsynyt. Lari auttoi minut autoon etupenkille ja lähdimme. Muut jäivät vielä puistoon. Rauhoittunein mielin. Ajettuamme vähän matkaa käskin Laria viemään minut järvelle. Hän pysähtyi äkisti bussipysäkille ja katsoi minua. Katsoin häntä silmiin, hymy kadonneena huulilta, rauha kadonnut sielusta. Olimme hetken aikaa hiljaa. Lari ei halunnut tehdä sitä. Laura tunsi olonsa epämukavaksi. "Mitä me nyt järvelle? Mennään vaan teille, katotaan vaikka joku leffa..." Hän ei itsekään uskonut sanoihinsa.
En välittänyt hänestä. Katsoin suoraan Lariin. Hän vastasi katseeseen. Hänen katseensa pyysi, etten tekisi sitä. Mutta hän tiesi sen olevan turhaa. Varmasti hän oli tiennyt tämän tulevan. Ainakin jossain määrin. "Oletko varma...?", hän kysyi varovasti, mutta kun en vastannut mitään hän huokaisi ja käynnisti auton. Matka taittui hiljaisuudessa. Laura ja Lari eivät sanoneet sanaakaan ja se sopi minulle varsin hyvin.
Vähän ajan kuluttua maisema alkoi muuttua autiommaksi. Talot vähenivät ja niitä korvaamaan tuli peltoja ja metsää. Kohta tien vasemmalla puolella alkoi näkyä sinertävän järven pintaa. Auto käänyi järven viereen pienelle hiekkakentälle. Lari parkkeerasi auton tyhjälle kentälle. Tähän aikaan vuodesta järvellä ei juuri käynyt kukaan. Järven vesi oli jo viilennyt huomattavaksi. Lari katsoi minua vielä merkitsevästi, mutten sanonut mitään, joten hän huokaisi hiljaa ja nousi autosta. Laura ei enää sanonut mitään. Minut autettiin pyörätuoliin ja menimme järvelle päin. Hieman ennen laitureita ja rantaa pysähdyimme. Mielenkiintoista, kuinka sanaakaan sanomatta he ymmärsivät tasan tarkkaan mihin he veisivät minut ja miten toimia. Tai no, ainakin Lari ymmärsi. Eiköhän Laurakin melko hyvin. Lari päästi irti pyörätuolista ja jatkoin matkaa itse. Menin järveä lähinnä olevan puun luokse ja siitä tukea ottaen nousin vaivalloisesti ylös. Katselin tyyntä järven pintaa, edessäni olevaa laituria, jonka päähän oli rakennettu penkit veden äärelle sekä noin sadan metrin päässä olevaa vastarantaa ja siellä kohoavia kallioita. Sivelin kädelläni puun pintaa. Suuri koivu, joka kaartui järven päälle. Joka oli kuin luotu kiipeämiseen. Josta pystyi hyppäämään järveen muutaman metrin korkeudelta. Jonka oksilta pystyi tähystämään tielle ja näkemään milloin toiset saapuvat.
Järvi, jossa hän oli käynyt pienestä pitäen. Jonka rannoilla hän oli viettänyt lukuisisa kesäpäiviä ystäviensä kanssa. Jonne hän oli tullut kävelemään aina jos jokin vaivasi häntä. Täällä hän oli tutustunut Mariaan, joka oli tullut Lauran mukana bileisiin. Järven vierellä he olivat aina pelanneet jalkapalloa, tulleet sinne pyörillä ja...
Hän rojahti maahan.
Järven päällä kaikui tuskanhuuto, joka hiipui hiljalleen, jättäen maiseman jälleen hiljaiseksi lukuunottamatta puiden lehtien heikkoa, tasaista havinaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti