Hanki narskuu maihareitteni alla. Kuljen ryhmäni kärjessä,
kärkipartiossa. Tarkkailen etumaastoa valppaana, ase valmiina olalla. Vilkaisen
taaksepäin. Ryhmänjohtaja heilauttaa tylsästi kättään. Jatketaan siis suoraan
eteenpäin.
Hyökkäys oli jo jatkunut hyvän aikaa. Lyhyitä taistelukosketuksia oli tullut, mutta ei
mitään suurta. Molemmilta puolilta oli kaatunut muutamia miehiä. Onneksi oma
ryhmäni oli selvinnyt tappioitta. Kolmas, takimmainen ryhmä… Emme aina edes
ehtineet taisteluun mukaan ennen kuin vihollinen jo vetäytyy.
Vilkaisen ympärilleni. Vasemmalla on pelkkää metsää, oikealla metsän takaa, reilun 50 metrin päästä paistaa paljas taivas. Käsittääkseni siinä on tie pellon ja metsän välissä. Siellä
menevät myös 1. ja 2. ryhmä. Vielä hetki sitten näin heidät, mutta nyt huomaan heidän kadonneen.
Vilkaisen taaksepäin. Ryhmänjohtaja osoittaa eteenpäin. Miten hän edes tietää minne
meidän pitäisi mennä? Itse kadotin sijaintimme jo aikaa sitten.
No, niin kauan kun hän tietää mitä tapahtuu, kaikki on hyvin.
Edessäpäin näkyy tie. Näytän käsimerkkiä, jotta tieto kulkee takana oleville. Partioni
kaksi muuta taistelijaa menevät tien molemmin puolin ja suojaavat tietä molempaan suuntaan. Itse juoksen tien yli metsään. Kuljen eteenpäin, tehden tilaa loppuryhmälle.
Yhtäkkiä puun takaa ilmestyy tuntematon sotilas pelottavan lähellä minua.
”Taistelutunnus!”, hän huutaa häkeltynyt ilme kasvoillaan.
Jo ennen huutoa tunnistin, ettei hän ole kukaan meidän joukkueestamme ja
heittäydyn pari laukausta ampuen puun taakse.
”Vihollista edessä!”, karjaisen takana olevilleni.
Miten saatoinkaan olla näkemättä vihollista aikaisemmin? Sietämätöntä! Minun pitäisi
suojata ryhmäni tien ylitystä...Onneksi sentään hän näytti olleen yhtä yllättynyt meidän tulostamme eikä odottanut tuloamme.
Nousen varovaisesti tähystämään vihollista. Mitään ei näy.
Tuohon hän hyppäsi. Mihin hän meni?!
Odotan hetken ennen kuin nousen varovasti ja lähden etenemään hitaasti. Takanani Mineo nousee myös.
”Näkyykö vihollista?”, hän kysyy.
”Taisi mennä jo”, arvelen. En nähnyt vihollista, eikä hänellä ollut järkeä asettua
yksin kokonaista ryhmää vastaan. Hänellä on ollut tarpeeksi aikaa poistua.
”Jäääkärit!”, vihollinen huutaa ilmestyessään piilostaan yllättäen minut jälleen.
Kuin hidastetussa leffassa hän kääntää aseensa minua päin ampuen pari laukausta ja
samalla kun teen saman. Syöksymme heti maihin.
Pysähdyn hetkeksi. Oliko hän osunut? Vien käden ohimolleni. Katson kättäni järkyttyneenä samalla kun silmäni sumenevat. Kypäräni repeytynyt hihna luovuttaa ja kypäräni
putoaa maahan. Rojahdan selälleni sen päälle.
Näinkö se loppuu? Tähänkö jään? Silmäni menevät hitaasti kiinni.
”Tuulio! Tuulio! Mikä tilanne?! Näkyykö vihollista?”, kuuluu huuto.
Antakaa anteeksi.
Hämärästi ymmärrän ryhmäni etenevän ohitseni. Ammuskelua. Joku ilmoittaa kaatumisestani ryhmänjohtajalle.
Makaan selälläni ja katselen hengitykseni höyrystymistä. Höyry nousee hiljalleen
ylöspäin ja katoaa heti. Ajantaju lakkasi enkä tiennyt kuinka kauan makasin siinä.
Näen luutnantin tulevan jostain tien suunnasta. Käännän hieman päätäni, jotta
näkisin paremmin minne hän menee.
”Se oli komea huuto”, hän naurahtaa minut tappaneelle jääkärille.
”No se nyt oli tommonen vaan”, jääkäri mumisee epämääräisesti.
Totisesti. Kuka huutaa jääkäreitä ampuessaan vihollista? Sotahuutoko se oli, virnistän
itsekseni. Varmaan hän ei vielä siinä vaiheessa ollut täysin varma, olinko
vihollinen vai en ja ilmaisi oman puolensa kertomalla aselajinsa. Mokomakin
jääkäri. Hymyilen havaitessani hänen kantavan kypäräänsä kädessään. Ryhmäni oli
siis saanut hänet tapettua.
Jääkäri puhui vielä jotain luutnantin kanssa ja lähti tietä pitkin kulkevan jääkäri porukan
mukaan. Mitä he tuossa tekevät? Ovatko he jo poissa taistelusta vai…? Ei, he
eivät kävelisi noin varomattomasti jos olisivat taistelussa. Ja he tulevat oman
joukkueeni 1. ja 2. ryhmän suunnalta. Eivät he voi olla enää taistelussa
mukana.
Näen luutnantin kävelevän minun suuntaani. Mieleeni palautuu hetki, jolloin hän oli
tappanut minut, oman sotilaansa, kun olimme hävinneet erään taistelun ja
suunnittelin pakoa. Katson häntä kylmästi silmiin. Olen jo kuollut, pahin on jo
tapahtunut. Mitä vielä haluat minulta? Olen jo antanut kaikkeni!
Yhtäkkiä tunnen jäsenieni lämpiävän. Hämmästyneenä nousen istumaan. Katson käsiäni. Kosketan ohimoani. Siinä ei ollut mitään. Haava oli poissa!
”Mene muiden kanssa ryhmittymään puolustukseen mäelle”, hän sanoo kun katson häntä hämmästyneenä.
”Kyllä”, vastaan kun en muuta saa suustani ulos.
Lähden juoksemaan sinne, minne ryhmäni oli kadonnut. Vilkaisen vielä taakseni ja
katson luutnanttia. Hän kulki pystyssä, mitään pelkäämättä. Aivan kuin hän
olisi kuolematon. Vihollinen ei pystyisi estämään häntä kun hän kulki
epäröimättä ja jakoi tuomiotaan taistelijoille.
Kuin Sodan jumala.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti