Aseestani on patruunat loppu. Vihollinen etenee edestä ja vasemmalta varovaisesti, tietämättä, ettei kukaan enää ole estämässä heitä. Katson oikealle päin ja ihmettelen, missä oma ryhmäni jäsenet ovat. Kiipeän kukkulan laelle vain huomatakseni, että vihollinen etenee myös oikealta. Katson hätäillen ympärilleni. En voi taistella ilman panoksia ja rehellisesti sanottuna minulla ei olisi ollut mahdollisuuksia vaikka minulla ammuksia olisi. Ainoa mahdollisuuteni on paeta, juosta kovempaa kuin koskaan ennen. Antautuminen ei ole vaihtoehto.
Sitten näen luutnantin vierelläni. Hän ampuu minua laser-pyssyllään ja sanoo "Kuolit. Mene kokoontumispaikalle." Kävelen hieman pettyneenä asetta ylhäällä pitäen vihollislinjojen läpi. Näen, että koko oma ryhmäni oli jo odottamassa. "Ai, mä olin viimeinen." Taistelu oli hävitty, kaikki puolustajat olivat kuolleet, mutta sitä makeampi oli nauru kun kuulimme kukkulalta yhä taistelun melskeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti