Näkymätön seinä

Kävelin portaat alas. Oli miellyttävän hiljaista kaikkien ollessa jo nukkumassa. Paitsi ne, jotka jäivät vielä myöhäiskatselmukseen seuraavaa elokuvaa katsomaan. Ja ne, jotka lähtivät ensimmäisen leffan jälkeen, aivan hetki sitten nukkumaan, eivätkä jääneet haahuilemaan TV-tupaan. Mutta käytävillä ei ollut

ketään ja valotkin oli poissa. Miellyttävän rauhallista. Tämmöistä rauhaa saa harvoin intissä. Nyökkäsin päivystäjälle ohittaessani hänet ja suuntasin tupani vieressä olevaan pesuhuoneeseen. Leffa katselmuksessa oli sotilaskodin läheteille annettuja munkkeja tarjolla, niitä kun oli enemmän kuin raketit

jaksoivat syödä, mutta juotavaa ei ollut.

Jano

Astun sisään huoneeseen. Käteni liikkui automaattisesti

valokatkaisijalle, mutta pysähdyin. Ikkunoista tuli yllättävän paljon valoa,

komppanian takapiha oli hyvin valaistu. Himmeä valo oli miellyttävämpi kuin

kirkas valo, mikä tulisi vessan lampuista. Kumarruin ikkunan vieressä olevalle

lavuaarille ja join kylmää vettä. Viileä vesi. Veden solina. Hiljaisuus…

Käännyn ikkunaan päin. Tuttu maisema paistaa sieltä, niin

kuin aina. Katsoin ahvenlammen suunnalla kasvavia puita, päätymetsän kantoja,

tyhjää parkkipaikkaa komppanian takana. Oranssia valoa. Hassua kuinka näinkin

tylsä näköala tuntui komealta. Intti oli tylsistyttänyt mielen niin, että

Riemurasiankin vitsit olivat hauskoja. Ehkä sama ilmiö tapahtui tämän

näköalan kanssa. Tai sitten näkymän tunnelma oli vaikuttava toisin kuin itse

näkymä.

Nojasin eteenpäin, melkein olin siellä jo. Vain vähän vielä

niin saisin sen. Ei paljoa, ihan vähän… Kunnes näkymätön seinä pysäytti minut. Painoin

otsani ikkunaa vasten. ”Äiti, mitä järkee on vankiloissa jos niil on siellä kirjastot

ja tietokoneet ja kaikkee. Eiks niil oo siel kaikkee mitä ne tarttee?”. Muistin

kuinka olin lapsena kysynyt äidiltäni. Vapaus heiltä puuttuu, sain vastauksen.

Vaikka heillä olisi kaikki mitä he tarvitsevat, he eivät silti saa mennä pois.

Vapaus on tärkeä ihmisille vaikka se ei mitään antaisikaan. Vaikka ei ole

mitään minne mennä, vaikka ei menisi minnekään. Mutta se, että voi mennä.

Vapaus. Silloin en ymmärtänyt sitä.

Nyt ymmärsin.

Katsoin vierelläni olevaa taistelijaa. Mitään näkemättömät

silmät, väsyneet. Silmät, jotka eivät enää välitä mistään, joiden kulmasta

pilke oli kadonnut.

”Mä oon vaan väsynyt”, mutisin kun lähdin takaisin tupaan

jättäen tyhjän huoneen taakseni.