maanantai 27. lokakuuta 2014

Arvon Valitsen Sinut! -musikaalin väki!

No siis... Kun haluavat meikäläisestä kuvia niin ajattelin, jotta ehkä parhaiten ja mieluiten laitan ne tänne kuin... Facebookkiin? Siellä on tarpeeks kuvii jo valmiitellaan.

... Nytten voivat sitten kaikki nähdä minkälainen henkilö olen ja kohta tulee vihakirjeitä yliopistolla ja Hervanta poltetaan noitajahdissa.


.... Mutta aivannn! Arvon Valitsen Sinut! -musikaalin väki. Tässä on kaipaamanne kokovartalokuva ja kasvokuva.




Pitsalaatikot lattialla ja avaamaton vedenkeitin. Aijai, äiti ei tykkäis.

Partakin ajamatta.










tiistai 16. syyskuuta 2014

Suloinen myrkky

Eteeni tarjoiltiin lasi. Yksinkertainen läpinäkyvä lasi täynnä nestettä. Neste oli kirkasta, tosin siinä näkyi jotain vaalean sinistä. Jotain... Kuin usvaa. Kuin sammuneesta kynttilästä tuleva savu. Vaalean sinistä.

Kallistin lasia kädessäni. "Taas tässä" pohdin itsekseni. Lasin juoma oli jotain... Merkillistä. Olen juonut sitä kovin useasti aikaisemminkin. Se maistuu paremmalta kuin mikään muu juoma mitä olen juonut. Se on kaunista katsella, se tuottaa hyvää oloa ja se virkistää mieltä. Sen maku on kirkas kuin vesi nääntyvälle.

Yhtäkkiä, kuin räjähtäen usva juoman sisällä levisi ja vaihtoi väriä myrkyllisen vihreäksi näyttäen todellisen luonteensa. Vihreä usva pyöri lasissa hieman kunnes palasi takaisin siniseksi kevyeksi savuksi.

Muistutus oli tarpeeton. Tunsin kyllä juoman.

Pudistin päätäni. Olkoon. Nostin lasin huulilleni ja kulautin juoman kurkkuuni.

En ole mitään

Puhuimme aiemmin siitä, mitä minä olen, erikoista vai normaalia.

On totta, että taisimme ohittaa tuota aihetta keskustellessamme ennen.

Kertoisitko mielipiteesi asiasta?

Mielipiteeni asiasta? Siitä mikä sinä olet?

Aivan.

Hmmm... Katso tuota metsää. Kerro mitä näet?

Mitä näen? Näen.. Puita. Eri puulajeja. Sekä pienempää kasvillisuutta.

Aivan. Puulajeja. Kun mies menee metsään hakeakseen itselleen puuta, hän kaataa itselleen puun joka sopii hänen käyttötarkoituksiinsa. Jos hän aikoo tehdä laivan, hän tarvitsee ison lujan puun. Jos hän tekee itselleen jousen, puulla pitää olla muita ominaisuuksia, eikö totta?

Aivan näin.

Eri puulajeilla on erilaisia ominaisuuksia, mutta myös puulajin sisällä on vaihtelua riippuen puun kasvupaikasta sekä muista olosuhteista.

Totta.

Mutta vaihtelu on pientä. Jos mies etsii itselleen puuta, josta rakentaa itselleen laivaa, hän etsii metsästä tiettyä puulajia. Oikeaa lajia olevista puista kelpaavat suurin osa käyttötarkoitukseen. On joitain, jotka eivät kelpaa, esimerkiksi jos puu on kasvanut kieroon. Jos mies tekee laivaa jollekin suurmiehelle, kenties kuninkaalle, hänen on valittava puunsa tarkemmin, jotta lopputulos olisi paras mahdollinen. Mutta kuitenkin, riippuen metsän koosta, hänellä on runsaasti valinnan varaa. Metsät ovat täynnä puita, jotka ovat ominaisuuksiltaan riittävän hyviä hänen tarkoituksiinsa. Sinä kysyt mikä sinä olet? Minä vastaan, että olet yksi näistä puista,

Mitä tarkoitat tuolla?

Olet yksi henkilö tässä valtavassa ihmiskeskittymässä, jossa elämme. Merkityksetön ja helposti korvattavissa. Et mitään erityistä.

Oletko tosissasi?

Kaipaako mies yhtä puuta suuressa metsässä?

Ei... Mutta....

....

Mutta onhan minulla ominaisuuksia joita muilla ei ole.

Mieti tarkaan. Onko sinulla niitä? On totta, että kaikki ihmiset ovat hieman erilaisia, mutta onko ero niin suuri? Kenties olet oikeamielisempi ja rohkeampi kuin muut? Mutta on lukuisia ihmisiä jotka ovat yhtä oikeamielisiä kuin meistä oikeamielisin, jotka ovat yhtä rohkeita kuin rohkein meistä. Ja jos laajennat piiriäsi hiemankin, törmäät ihmisiin, jotka ovat oikeamielisyydessään ja rohkeudessaan yhtä hyviä kuin sinä. Jos menee isoon metsään, huomaa, että on olemassa useita puita, jotka ovat samankaltaisia kuin suurin ja mahtavin puu pienessä metsässä. Puu, jota oltiin aikaisemmin ihailtu, ei olekaan mikään erikoinen. Vai väitätkö ettei näin ole?

... En. On totta, että tutustuessani uusiin henkilöihin, olen törmännyt yhä useampaan henkilöön, joka jakaa kanssani tietyt ominaisuudet, josta olen ennen ollut ylpeä itsessäni. Ja vaikkei täysin samanlaista olekaan, ei tarvitse mennä kauas kun jo huomaan, että löytyy saman tason piirteitä kuin painavimmat piirteet itsestäni.

Aivan.

Eikö minussa muka ole mitään erityistä? Minun on vaikea hyväksyä sitä.

Se on normaalia. Ihmismieli yrittää luoda itsestään tärkeää, luoda merkityksen olemassaololleen. Mutta jos ajattelen asiaa järkevästi, ymmärrät, että maailmassa on niin paljon ihmisiä, että yksittäisen ihmisen on mahdotonta olla mitään erityistä. Pelkästään alueella, jolla asut on enemmän ihmisiä kuin voit käsittää. Ihmisten järjetön lukumäärä on mitätöinyt ihmisen merkityksen.

Mutta olenhan merkityksellinen ihmisille, jotka ovat lähimmäisiäni.

Tarkastellaanpas hieman tätä tilannetta. Olet toki merkityksellinen heille, mutta vain koska olet olemassa. Jos sinua ei olisi koskaan ollut, olisiko sinulla merkitystä?

Ei kai.

Ei tietystikään. Onko nuorimmalla veljelläsi sinulle merkitystä? Ei, koska häntä ei ole olemassa. Olisiko mikään erilaista jos hän olisi olemassa?

Ei varmaan. Pieniä eroja olisi, mutta pääpiirteittäin elämäni olisi sama. Tarkoittaako tuo, että elämälläni ei ole merkitystä? Mikään ei olisi eri tavalla jos en olisi koskaan syntynyt?

Aivan. Pieniä eroja, mutta pääpiirteet olisivat samat.

Mutta koska olen olemassa, onhan minulla silloin merkitystä. Ihmiset ainakin surisivat jos kuolisin.

Surisivat, totta. Mutta he tulevat joka tapauksessa suremaan.

Mitä tarkoitat?

Sinä tulet kuolemaan. Kun se hetki koittaa, ihmiset surevat. Sillä vain ei ole merkitystä tapahtuuko sureminen nyt vai vuosikymmenien päästä. On toki mahdollista, että toisista ihmisistä erkanet hiljalleen, niin etteivät he enää kuolemasi hetkellä sure sinua. Mutta silloin suru tapahtuu pitkällä aikavälillä, kuolet heidän mielissään hiljalleen aiheuttaen surua, vaikkeivat he sitä käsitäkkään. Joka tapauksessa suru on yhtä voimakas, toisaalla se vain tapahtuu ohuempana, vuosien saatossa, kun taas toisessa tilanteessa vahvana ja hetkessä.

Paitsi jos he kuolevat ennen minua.

Niin. Mutta silloin suru kaatuu sinulle.

Onko kukaan ihminen merkityksellinen tai erityinen?

Kenties. Suuret kuninkaat ja tiedemiehet ovat merkityksellisiä. He, jotka saavat jotain suurta aikaiseksi, niin hyvässä kuin pahassa.

Jos minusta tulisi suuri tiedemies tai kuningas ja minusta kerrottaisiin tarinoita tuleville sukupolville, tulisiko minustakin merkityksellinen? Voiko merkityksettömästä ihmisestä tulla merkityksellinen?

Jotkut uskovat kohtaloon. Minä en tiedä mikä on totta. Mutta sitä voit itse pohtia ja kenties jopa päättää: Voisiko sinusta tulla mitään merkittävää?

Vain kaksi ystävää

Liekit, valot, sirpaleet. Huutava kipu. Hämärtyvän katseen rajoilla joku juoksee kohti. Metallin palasia, sirpaleita, kaikkialla. Jotain punaista...
     Oli ollut pimeää. Oli satanut. Auto oli lähtenyt kurvissa luisuun. Lähtenyt luisuun juuri siinä mutkassa, missä vastaan tuli auto. Hänet kiidätettiin teho-osastolle. Ja hän selvisi. Selvisi... Jäi henkiin.
     Herätessään hänen vierellään oli ihmisiä. Silmät punaisina kyynelistä he riemuitsivat toisen palaamisesta. Hieman häkeltyneenä hän otti halaukset, iloiset huudahtukset ja surunvalittelut vastaan, anteeksipyynnöt entisistä virheista, kaiken mitä ihmiset hänelle sanoivat ja toivottivat. Häkeltyneenä, mutta hän hymyili.
     Seuraavien viikkojen aikana hän lepäsi ja toipui sairaalassa. Usein hänen luonaan kävi vieraita, järkyttyneitä ja varovaisia. Eivät he tienneet mitä siinä tilanteessa pitäisi sanoa. Miten he voisivatkaan. Mutta siitä huolimatta hän vain hymyili ja oli pirteänä. "Ainkaan nirri ei lähtenyt. Olisi siinä pahemminkin voinut käydä." Niin hän puhui, koskaan valitellen oloaan. Vieraat poistuvat hänen luotaan aina sopivasti, tarpeeksi vähän aikaa, rasittamatta häntä, tarpeeksi pitkän aikaa jutellakseen mukavia. Sairasvuoteen viereinen pöytä oli täynnä kukkia ja "Parane pian" -kortteja. Niitä oli tuotu silloinkin kun hän oli nukkunut. Ihmiset ovat käyneet hänen vierellään, mutteivat ole raaskineet herättää häntä. Mitä ilmeisemmin.
     Usein hän muisteli aikaisemmin ajatelleensä, mitä jos näin kävisi. "Minä kyllä selviäisin siitä", "Kaikesta tapahtuneesta huolimatta tule olemaan pirteä. Pirteämpi kuin useat muut ihmiset.", "Opettaisin ihmisille kuinka vastoinkäymiset voidaan voittaa." Kuinka naiivi olin silloin. Ajatus lähinnä huvitti nykyään. Ihminen ei tiedä mitä toivoo.
     Joka tapauksessa se oli ohi nyt. Sitä on turha murehtia enää. Mennyttä ei voi muuttaa, polku jatkuu eteenpäin.

Viikkojen kuluttua onnettomuudesta minut päästettiin sairaalasta. Olin yhä pyörätuolissa, toisten hoivattavana, mutta ainakin pääsin nyt pois sieltä. 12 henkilöä oli saattamassa minua pois sairaalasta. Hymyilin ystävilleni, lämminhenkinen teko heiltä. Menimme McDonaldsiin syömään, jotain vaihtelua tylsään sairaalaruokaan. Pyörimme puistossa, ihmiset työnsivät minua vuorotellen, juttelimme ja nauroimme. Rauhallisesti tosin, vielä en pystynyt liikkumaan paljoa enkä saannut rasittaa itseäni. Kun vielä heitin muutaman vitsin kolariin ja vammaani liittyen tilanne oli kepeä, eikä ihmiset enää turhaa olleet vaivautuneita tilanteestani. "Hän on jo sinut asian kanssa", he ajattelivat.
     Iltapäivän aikoihin pyysin Laria ja Lauraa viemään minut kotiin. Sanoin olleeni väsynyt. Lari auttoi minut autoon etupenkille ja lähdimme. Muut jäivät vielä puistoon. Rauhoittunein mielin. Ajettuamme vähän matkaa käskin Laria viemään minut järvelle. Hän pysähtyi äkisti bussipysäkille ja katsoi minua. Katsoin häntä silmiin, hymy kadonneena huulilta, rauha kadonnut sielusta. Olimme hetken aikaa hiljaa. Lari ei halunnut tehdä sitä. Laura tunsi olonsa epämukavaksi. "Mitä me nyt järvelle? Mennään vaan teille, katotaan vaikka joku leffa..." Hän ei itsekään uskonut sanoihinsa.
     En välittänyt hänestä. Katsoin suoraan Lariin. Hän vastasi katseeseen. Hänen katseensa pyysi, etten tekisi sitä. Mutta hän tiesi sen olevan turhaa. Varmasti hän oli tiennyt tämän tulevan. Ainakin jossain määrin. "Oletko varma...?", hän kysyi varovasti, mutta kun en vastannut mitään hän huokaisi ja käynnisti auton. Matka taittui hiljaisuudessa. Laura ja Lari eivät sanoneet sanaakaan ja se sopi minulle varsin hyvin.
     Vähän ajan kuluttua maisema alkoi muuttua autiommaksi. Talot vähenivät ja niitä korvaamaan tuli peltoja ja metsää. Kohta tien vasemmalla puolella alkoi näkyä sinertävän järven pintaa. Auto käänyi järven viereen pienelle hiekkakentälle. Lari parkkeerasi auton tyhjälle kentälle. Tähän aikaan vuodesta järvellä ei juuri käynyt kukaan. Järven vesi oli jo viilennyt huomattavaksi. Lari katsoi minua vielä merkitsevästi, mutten sanonut mitään, joten hän huokaisi hiljaa ja nousi autosta. Laura ei enää sanonut mitään. Minut autettiin pyörätuoliin ja menimme järvelle päin. Hieman ennen laitureita ja rantaa pysähdyimme. Mielenkiintoista, kuinka sanaakaan sanomatta he ymmärsivät tasan tarkkaan mihin he veisivät minut ja miten toimia. Tai no, ainakin Lari ymmärsi. Eiköhän Laurakin melko hyvin. Lari päästi irti pyörätuolista ja jatkoin matkaa itse. Menin järveä lähinnä olevan puun luokse ja siitä tukea ottaen nousin vaivalloisesti ylös. Katselin tyyntä järven pintaa, edessäni olevaa laituria, jonka päähän oli rakennettu penkit veden äärelle sekä noin sadan metrin päässä olevaa vastarantaa ja siellä kohoavia kallioita. Sivelin kädelläni puun pintaa. Suuri koivu, joka kaartui järven päälle. Joka oli kuin luotu kiipeämiseen. Josta pystyi hyppäämään järveen muutaman metrin korkeudelta. Jonka oksilta pystyi tähystämään tielle ja näkemään milloin toiset saapuvat.

Järvi, jossa hän oli käynyt pienestä pitäen. Jonka rannoilla hän oli viettänyt lukuisisa kesäpäiviä ystäviensä kanssa. Jonne hän oli tullut kävelemään aina jos jokin vaivasi häntä. Täällä hän oli tutustunut Mariaan, joka oli tullut Lauran mukana bileisiin. Järven vierellä he olivat aina pelanneet jalkapalloa, tulleet sinne pyörillä ja...
     Hän rojahti maahan.
     Järven päällä kaikui tuskanhuuto, joka hiipui hiljalleen, jättäen maiseman jälleen hiljaiseksi lukuunottamatta puiden lehtien heikkoa, tasaista havinaa.

Eräänlainen sotapäiväkirja

11.10
Kortin peluuta

14.10.
Kortin peluuta

15.10
Luutnatti Pelikielto kielsi kortin peluun. Minä ja Möttönen laskimme hiekanjyväsiä. Pääsimme 345 300n tienoille. Tötterström istui lattialla ja tuijotti korsun nurkkaa koko päivän. Tylsää.

16.10
Luutnantti Pelikielto löytyi kuolleena. Kaksi lippaallista rynnäkkökiväärin luoteja ympäri ruumista. Totesimme tapauksen itsemurhaksi. Kukaan ei ollut antamassa enää käskyjä, joten pelasimme korttia.

17.10
Ei käskyjä. Pelasimme korttia.

18.10
Ei käskyä. Kokkimme Gari Kandi löysi jostain lihaa. Korpraali Kaljukasvo söi sitä ja kuoli. Jatkamme perunoiden syömistä.

20.10.
Ei käskyä. Pelasimme korttia

21.10.
Viestimies Sulkakynä tajusi, että viestilaitteet olivat sammuneet. Hän vaihtoi niihin uuden akun.

23.10.
Sulkakynä sai yhteyden ylempään johtoportaaseen. He lupasivat lähettää uuden luutnantin. Raahasimme Luutnantti Pelikiellon ruumiin pois komentoteltasta.

25.10.
Yliluutnantti Miukumauku saapui joukkueeseen. Hän meni komentotelttaan ja meni nukkumaan vaatekasan päälle.

26.10.
Yritimme Yliluutnantti Miukumaukun esimerkin mukaisesti kalastaa. Rannalta löytyi vene, mutta emme saaneet kalaa.

27.10.
Miukumauku ei enää kalastanut vaan nukkui vaatekasan päällä. Jatkoimme kalastusta, mutta emme saaneet kalaa. Rannalla tosin oli yksi viisiraajainen krokotiili.

28.10.
Kalastamassa ollessamme kuihtunut käsi nousi vedestä ja tarttui veneen laitaan kiinni. Ammuimme käden irti loppu ruumiista ja heitimme räpiköivän käden järveen. Järvestä kuului hiljaista kuisketta, kuin laulua. Pinnan alla näkyi muutamia kuolleita kasvoja. Emme enää kalastaneet loppupäivänä.

29.10.
Värisimme pelosta korsussa.

31.10
Laitoimme 200 kiloa TNT:tä veneeseen ja työnsimme sen järveen. Ammuimme veneeseen reijän ja räjäytimme TNT:n järven pohjassa. Enää ei epäkuolleet häirinneet meitä. Kalaa emme kuitenkaan vieläkään saaneet.

1.11.
Gari Krandi sanoi löytäneensä lisää lihaa järven lähettyviltä ja laittaneensa sen soppaan. Hän oli ainoa, joka söi sinä päivänä. Yritimme kalastaa, mutta meillä ei enää ollut venettä.

2.11.
Sulkakynä sai viestiyhteyden ylempään johtoportaaseen. Saimme käskyn siirtyä n. 50 kilometriä länteen ja liittyä toiseen joukkueeseen. Marssimme 15km tänään.

3.11.
Karttamme katosi. Tötterström ja Möttönen riitelevät siitä, onko länsi pohjoisesta vasempaan vai oikeaan päin. Kompassi näyttää pelkän pohjoisen. Yövymme tämän yön hylätyssä kylässä.

4.11.
Kompassi näyttää ylöspäin. Tötterström uskoo, että kompassi on oikeassa ja, että toinen joukkue on parin kymmenen kilometrin korkeudessa lentoaluksella. Hän alkoi kasata roinaa kasaan, jotta pääsisi sinne. Minä ja Möttönen pelaamme korttia. Illalla Miukumauku halusi ulos joten päästimme sen. Toivottavasti se osaa takaisin.

5.11.
Tötterström ei jaksa enää kasata tavaraa ja pelaa korttia kanssamme. Miukumauku ei ole vielä palannut. Olen huolissani hänestä.

6.11.
Lähdimme etsimään Miukumaukua metsästä. Hän löytyi variksen raadon vierestä. Jätimme hänet syömään sitä rauhassa.

20.12
Löysin vihdoin uuden kynän sen tilalle joka murskaantui Big Benin alle. Meille ei ole vieläkään selvinnyt, mitä se teki täällä.
Matkaamme yhä kohti Mordoria.

25.12.
 Tötterström väittää tiukasti, että oli eilen ampunut vihollislentokoneen alas, mutta nähdessäni Joulupukin zombielaumojen mukana en ollut enää varma.

Värit

Astun alas bussista. Viileä ilma tuntuu mukavalta kasvoillani. Katulamput valaisevat harmaata syysiltaa. Laitan reppuni remmit kiinni ja karvalakin päähäni kun kävelen bussipysäkiltä pois. Vihreäpukuiset matkatoverini hajautuvat kuka minnekin. Joku halaa ja suutelee tyttöystäväänsä, toinen on löytänyt kaveritaan ja he mitä ilmeisemmin ovat menossa parkkipaikalla odottavalle autolle. Itse suuntaan kohti liukuovia ja niiden takana paistavaa valoa. Huomaan etten ole ainoa. Useat menevät kauppaan kanssani, onhan perjantai ja intistä palaavat nuoret viettävät viikonloppujaan mieluusti alkoholin kanssa. Tai käyvät muuten vain kaupassa ostamassa mitä lie. Liukuportaat nostavat minut ylempään kerrokseen ja kävelen Subwayn ja jonkun leivoskaupan ohi. Minun pitäisi varmaan kysymässä siitä netistä Elisan kaupassa. Äh, antaa olla. En jaksa ajatella vaikeita nyt. Niin kuin en koskaan perjantaisin kun kävelen kaupan ohi. Perjantaina minua ei kiinnosta pahemmin muu kuin rauhallinen ilta tietokoneella, pitsan ja/tai limun kanssa tai jotain muuta yksinkertaista ja helppoa. Kunhan ei pidä ajatella liikaa. Intin pitää antaa valua itsestäni pois.

Mielessäni tuntui pieni nytkähdys. Tai miten sitä voisikaan kuvailla. Mutta tiesin mitä on odotettavissa. Huokaisin. Kaikki nämä värit. Värit jotka mainostavat milloin mitäkin. Värit jotka näen kaikkialla minne katsonkin. Jonkun ihme hyypiön "uusi henkeä salpaava kirja". "Kaksi kolmen hinnalla". Värit. Roskiskaan ei ollut tältä välttynyt vaan sen kylkeä koristi keinotekoisen kaunis nainen rintaliiveissä. "Jos käytät meidän rintaliivejämme, voit kuvitella olevasi yhtä kaunis kuin tämä nainen." R-kioskin lehtihyllyllä oli tusinoittain lehtiä. "Näitä tauteja saatat sairastaa sitä tiedostamatta", oli kissan kokoisin kirjaimin iltapäivälehden kannessa. Värit! Kioskin vieressä oli kasa yläasteikäisiä poikia. Kaikki katsoivat omaa mahtipuhelintaan pelaten jotain merkityksetöntä peliä. Siinä, hengatessaan kavereiden kanssa ostarilla.

Lisään kännykästäni musiikin voimakkuutta. Nopea kitarasoolo tykittää menemään. Power Metallia, Sonata Arcticaa varmaan. Kävelen kauppaan sisään ja otan itselleni korin. Limua, kuivahedelmiä inttieväiksi... Muuta ei tule mieleen. Kävelen eteenpäin yrittäen pitää katseeni mahdollisimman vakaana. Olisikohan uusinta One pieceä tullut. Pysähdyn nopeasti mangahyllyn eteen. Uusin Naruto, Bleach, missäköhän saakka tarinaa suomennokset ovat nykyään, pari tuntematonta uutta mangaa joista toista vilkaisen. Jotain tyttömangaa, ei kiinnosta. One piece, siinä. Mutta parikymmentä kirjaa liian vanha. Eli uusin ei ole vielä tullut.

Kävelen käytävää eteenpäin. Kovaääniset mainostavat jotain tuotetta, kuinka se raivostuttaakaan kerta toisensa jälkeen. Lisään musiikin voimakkuutta vielä vähän. Edessäni kulkee äiti rattaiden kanssa ja pieni poika äitinsä vieressä. Ei, älä taas ajattele pahaa lapsesta. Lapset ovat sellaisia. He eivät ole vielä oppineet asioita. He ovat ahneita ja itsekkäitä, mutta he oppivat vielä. Kuinka olla ihminen. Kun tuokin tuosta kasvaa kymmenen vuotta, hän lakkaa olemasta rasite vanhemmilleen, hidaste ja huollettava. Hänestäkin tulee yhteiskuntaa rakentava yksilö. Hän vielä maksaa omalla työllään takaisin huolenpidosta mistä hän nyt nauttii. Älä taas ajattele pahaa lapsesta.

Maksan ostokseni kassalla ja lähden bussipysäkille päin. Ei ei ei ei. Ostoskeskuksen penkeillä istuskeli kasa maahanmuuttajia, jotka pukeutuivat, tietysti, kansansa tavalla. Eieieieiei. Vitun perkeleet, meidän maassa! EiEi, tekisivät työtä eikä vaan maleksis kaduilla ja kaupoissa päivät pitkät! Tommoset pitäis heittää pois saatanat, saastuttamasta meidän maata. Ei! Ei ei ei!

Maahanmuuttajat jäivät taakse. Käytävä, jota kuljin, oli lähes tyhjä. Tunsin tunteen hellittävän hiljalleen. Liukuovet aukesivat edessäni. Viileä ilma pyyhälsi kasvojani jälleen. Huokaisin. Ohi.

Kävelin bussipysäkille mieli vapaana ajatuksista mitkä vielä hetki sitten sen täytti. Joka kerta sama juttu kun saavun intistä. Tosin siitä on aikaa kun koin sen näin vahvana. Jäin odottamaan bussia.

"Mielenkiintoista", ajattelin.

Näkymätön seinä

Kävelin portaat alas. Oli miellyttävän hiljaista kaikkien ollessa jo nukkumassa. Paitsi ne, jotka jäivät vielä myöhäiskatselmukseen seuraavaa elokuvaa katsomaan. Ja ne, jotka lähtivät ensimmäisen leffan jälkeen, aivan hetki sitten nukkumaan, eivätkä jääneet haahuilemaan TV-tupaan. Mutta käytävillä ei ollut
ketään ja valotkin oli poissa. Miellyttävän rauhallista. Tämmöistä rauhaa saa harvoin intissä. Nyökkäsin päivystäjälle ohittaessani hänet ja suuntasin tupani vieressä olevaan pesuhuoneeseen. Leffa katselmuksessa oli sotilaskodin läheteille annettuja munkkeja tarjolla, niitä kun oli enemmän kuin raketit
jaksoivat syödä, mutta juotavaa ei ollut.

Jano

Astun sisään huoneeseen. Käteni liikkui automaattisesti
valokatkaisijalle, mutta pysähdyin. Ikkunoista tuli yllättävän paljon valoa,
komppanian takapiha oli hyvin valaistu. Himmeä valo oli miellyttävämpi kuin
kirkas valo, mikä tulisi vessan lampuista. Kumarruin ikkunan vieressä olevalle
lavuaarille ja join kylmää vettä. Viileä vesi. Veden solina. Hiljaisuus…

Käännyn ikkunaan päin. Tuttu maisema paistaa sieltä, niin
kuin aina. Katsoin ahvenlammen suunnalla kasvavia puita, päätymetsän kantoja,
tyhjää parkkipaikkaa komppanian takana. Oranssia valoa. Hassua kuinka näinkin
tylsä näköala tuntui komealta. Intti oli tylsistyttänyt mielen niin, että
Riemurasiankin vitsit olivat hauskoja. Ehkä sama ilmiö tapahtui tämän
näköalan kanssa. Tai sitten näkymän tunnelma oli vaikuttava toisin kuin itse
näkymä.

Nojasin eteenpäin, melkein olin siellä jo. Vain vähän vielä
niin saisin sen. Ei paljoa, ihan vähän… Kunnes näkymätön seinä pysäytti minut. Painoin
otsani ikkunaa vasten. ”Äiti, mitä järkee on vankiloissa jos niil on siellä kirjastot
ja tietokoneet ja kaikkee. Eiks niil oo siel kaikkee mitä ne tarttee?”. Muistin
kuinka olin lapsena kysynyt äidiltäni. Vapaus heiltä puuttuu, sain vastauksen.
Vaikka heillä olisi kaikki mitä he tarvitsevat, he eivät silti saa mennä pois.
Vapaus on tärkeä ihmisille vaikka se ei mitään antaisikaan. Vaikka ei ole
mitään minne mennä, vaikka ei menisi minnekään. Mutta se, että voi mennä.
Vapaus. Silloin en ymmärtänyt sitä.

Nyt ymmärsin.

Katsoin vierelläni olevaa taistelijaa. Mitään näkemättömät
silmät, väsyneet. Silmät, jotka eivät enää välitä mistään, joiden kulmasta
pilke oli kadonnut.

”Mä oon vaan väsynyt”, mutisin kun lähdin takaisin tupaan
jättäen tyhjän huoneen taakseni. 

Sodan jumala

Hanki narskuu maihareitteni alla. Kuljen ryhmäni kärjessä,
kärkipartiossa. Tarkkailen etumaastoa valppaana, ase valmiina olalla. Vilkaisen
taaksepäin. Ryhmänjohtaja heilauttaa tylsästi kättään. Jatketaan siis suoraan
eteenpäin.
                      Hyökkäys oli jo jatkunut hyvän aikaa. Lyhyitä taistelukosketuksia oli tullut, mutta ei
mitään suurta. Molemmilta puolilta oli kaatunut muutamia miehiä. Onneksi oma
ryhmäni oli selvinnyt tappioitta. Kolmas, takimmainen ryhmä… Emme aina edes
ehtineet taisteluun mukaan ennen kuin vihollinen jo vetäytyy.
                      Vilkaisen ympärilleni. Vasemmalla on pelkkää metsää, oikealla metsän takaa, reilun 50 metrin päästä paistaa paljas taivas. Käsittääkseni siinä on tie pellon ja metsän välissä. Siellä
menevät myös 1. ja 2. ryhmä. Vielä hetki sitten näin heidät, mutta nyt huomaan heidän kadonneen.
                      Vilkaisen taaksepäin. Ryhmänjohtaja osoittaa eteenpäin. Miten hän edes tietää minne
meidän pitäisi mennä? Itse kadotin sijaintimme jo aikaa sitten.
                      No, niin kauan kun hän tietää mitä tapahtuu, kaikki on hyvin.
                      Edessäpäin näkyy tie. Näytän käsimerkkiä, jotta tieto kulkee takana oleville. Partioni
kaksi muuta taistelijaa menevät tien molemmin puolin ja suojaavat tietä molempaan suuntaan. Itse juoksen tien yli metsään. Kuljen eteenpäin, tehden tilaa loppuryhmälle.
                      Yhtäkkiä puun takaa ilmestyy tuntematon sotilas pelottavan lähellä minua.
                      ”Taistelutunnus!”, hän huutaa häkeltynyt ilme kasvoillaan.
                      Jo ennen huutoa tunnistin, ettei hän ole kukaan meidän joukkueestamme ja
heittäydyn pari laukausta ampuen puun taakse.
                      ”Vihollista edessä!”, karjaisen takana olevilleni.
                      Miten saatoinkaan olla näkemättä vihollista aikaisemmin? Sietämätöntä! Minun pitäisi
suojata ryhmäni tien ylitystä...Onneksi sentään hän näytti olleen yhtä yllättynyt meidän tulostamme eikä odottanut tuloamme.
                      Nousen varovaisesti tähystämään vihollista. Mitään ei näy.
                      Tuohon hän hyppäsi. Mihin hän meni?!
                      Odotan hetken ennen kuin nousen varovasti ja lähden etenemään hitaasti. Takanani Mineo nousee myös.
                      ”Näkyykö vihollista?”, hän kysyy.
                      ”Taisi mennä jo”, arvelen. En nähnyt vihollista, eikä hänellä ollut järkeä asettua
yksin kokonaista ryhmää vastaan. Hänellä on ollut tarpeeksi aikaa poistua.
                      ”Jäääkärit!”, vihollinen huutaa ilmestyessään piilostaan yllättäen minut jälleen.
                      Kuin hidastetussa leffassa hän kääntää aseensa minua päin ampuen pari laukausta ja
samalla kun teen saman. Syöksymme heti maihin.
                      Pysähdyn hetkeksi. Oliko hän osunut? Vien käden ohimolleni. Katson kättäni järkyttyneenä samalla kun silmäni sumenevat. Kypäräni repeytynyt hihna luovuttaa ja kypäräni
putoaa maahan. Rojahdan selälleni sen päälle.
                      Näinkö se loppuu? Tähänkö jään? Silmäni menevät hitaasti kiinni.
                      ”Tuulio! Tuulio! Mikä tilanne?! Näkyykö vihollista?”, kuuluu huuto.
                      Antakaa anteeksi.
                      Hämärästi ymmärrän ryhmäni etenevän ohitseni. Ammuskelua. Joku ilmoittaa kaatumisestani ryhmänjohtajalle.
                      Makaan selälläni ja katselen hengitykseni höyrystymistä. Höyry nousee hiljalleen
ylöspäin ja katoaa heti. Ajantaju lakkasi enkä tiennyt kuinka kauan makasin siinä.
                      Näen luutnantin tulevan jostain tien suunnasta. Käännän hieman päätäni, jotta
näkisin paremmin minne hän menee.
                      ”Se oli komea huuto”, hän naurahtaa minut tappaneelle jääkärille.
                      ”No se nyt oli tommonen vaan”, jääkäri mumisee epämääräisesti.
                      Totisesti. Kuka huutaa jääkäreitä ampuessaan vihollista? Sotahuutoko se oli, virnistän
itsekseni. Varmaan hän ei vielä siinä vaiheessa ollut täysin varma, olinko
vihollinen vai en ja ilmaisi oman puolensa kertomalla aselajinsa. Mokomakin
jääkäri. Hymyilen havaitessani hänen kantavan kypäräänsä kädessään. Ryhmäni oli
siis saanut hänet tapettua.
                      Jääkäri puhui vielä jotain luutnantin kanssa ja lähti tietä pitkin kulkevan jääkäri porukan
mukaan. Mitä he tuossa tekevät? Ovatko he jo poissa taistelusta vai…? Ei, he
eivät kävelisi noin varomattomasti jos olisivat taistelussa. Ja he tulevat oman
joukkueeni 1. ja 2. ryhmän suunnalta. Eivät he voi olla enää taistelussa
mukana.
                      Näen luutnantin kävelevän minun suuntaani. Mieleeni palautuu hetki, jolloin hän oli
tappanut minut, oman sotilaansa, kun olimme hävinneet erään taistelun ja
suunnittelin pakoa. Katson häntä kylmästi silmiin. Olen jo kuollut, pahin on jo
tapahtunut. Mitä vielä haluat minulta? Olen jo antanut kaikkeni!
                      Yhtäkkiä tunnen jäsenieni lämpiävän. Hämmästyneenä nousen istumaan. Katson käsiäni. Kosketan ohimoani. Siinä ei ollut mitään. Haava oli poissa!
                      ”Mene muiden kanssa ryhmittymään puolustukseen mäelle”, hän sanoo kun katson häntä hämmästyneenä.
                      ”Kyllä”, vastaan kun en muuta saa suustani ulos.
                      Lähden juoksemaan sinne, minne ryhmäni oli kadonnut. Vilkaisen vielä taakseni ja
katson luutnanttia. Hän kulki pystyssä, mitään pelkäämättä. Aivan kuin hän
olisi kuolematon. Vihollinen ei pystyisi estämään häntä kun hän kulki
epäröimättä ja jakoi tuomiotaan taistelijoille.

Kuin Sodan jumala.

Reservinauringolle: Huomio!

Tilanne: Vihollisen huoltokomppania on tehnyt tukikohtansa tappokukkulan läheisyyteen. Vihollista suojaa tappokukkulan etupuolella oleva miinaeste.

Komppanian tehtävä: Hyökätä huoltokomppanian kimppuun, tuhota sen tärkeimmät elimet ja vetäytyä ennen kuin vihollisella on aikaa vastahyökkäykseen.

Joukkueen tehtävä: Hyökätä tappokukkulalla olevan joukkueen kimppuun ja suojata tuhoamisjoukkueen toimintaa sen hyökätessä vihollisen tukikohtaan.

Ryhmän tehtävä: Putkiraivainta käyttäen tuhota aukko vihollisen miinaesteeseen. Joukkueenjohtajan käskystä siirrytään tappokukkulan itäpuolelle asemaan kukkulalle.

Oma tehtäväni: Olen sinkotaistelija. Hyökkään ryhmäni mukana kärkipartiossa ja tuhoan vihollista. Valmistaudun torjumaan vihollisen panssariajoneuvoja jos niitä ilmenee.

***

”Menkää matalaksi! Pysykää nyppylän takana! Jos joku teitä tuolta kukkulalta kattelisi niin tehän näkyisitte sinne varmasti!”, joukkueen kouluttaja, Pikku-Musti huutaa.
                      Hyökkäys oli alkanut jo pari kilometriä ennemmin paikassa, jossa joukkueenjohtaja oli antanut hyökkäyskäskyn. Sieltä olimme siirtyneet kohti tappokukkulaa, oman ryhmäni kantaessa putkiraivaimen paloja. Jokaisella oli yksi tai kaksi metrin mittaista räjähdeputkea.
                      Näen kun ryhmänjohtaja nostaa nyrkkinsä ilmaan ja vetää niitä toisiaan päin
toistuvasti. Käsimerkki on käsky putkiraivaimen kasaamisesta. Miinaestettä on lähellä.
                      Otan kaksi kantamaani putken palasta ja liitän ne päädyistään yhteen. Muut
ryhmäläiset tekevät samalla tavalla ja alamme liittää isompia paloja toisiinsa. Koko 20 metrinen putki on kasassa ja jäämme odottamaan polviasentoon ryhmänjohtajan käskyä.
                      ”Kaksi minuuttia tykistökeskityksen alkuun”, ryhmänjohtaja hiiskuu edestä. Ilmoitan
viestin taaksepäin ja jään odottamaan jännittyneenä. Kahden minuutin kuluttua
taistelu alkaisi. Aika kuluu piinallisen hitaasti. Vilkuilen ympärilleni. 1. ja
2. ryhmä on vierellämme odottamassa taistelun alkua. Pidän tiukasti kiinni
putkiraivaimesta. Takanani olevat miehet tekevät samoin. Ken tietää mitä kukin
tällaisena hetkenä ajattelee.

Kunnes koko taivas räjähti. Tykistökeskityksen ryminä kuuluu mullistavana korvissa.
”Liikkeelle!”, Rikkilä huutaa jylinän yli.
                      Käskystä nousen ylös ja lähden työntämään putkiraivainta kohti miinaestettä karjuen samaa
käskyä. Takaata kuuluvista äänistä päätellen yksi jos toinenkin taistelija huutaa samoja sanoja, vaikka onkin jo selvää, että kaikki ovat sen jo kuulleet.
                      Näen miinaesteen lähenevän. Juuri ennen ensimmäisiä miinoja Rikkilä pysähtyy
ensimmäisenä ja jatkaa raivaimen ohjaamista oikealle kohdalleen. Kun itse
saavun hänen kohdalleen päästän irti raivaimesta ja pysähtymättä käännän
juoksuni takaisin ja palaan sinne mistä lähdinkin, suojaan kivenjärkäleen
taakse. Yksi kerrallaan ryhmäläiset irrottavat otteensa putkesta juoksevat
suojaan samalla kun putkiraivain työntyy miinoitteeseen.
                      ”Palaa!!”, kuuluu huuto ja työnnän kasvoni maahan ja suojaan niskani kädelläni. Kuuluu
jysähdys ja ennen noen ja roskan laskeutumista nousen ylös ja juoksen
miinaesteeseen syntyneen aukon luokse.
                      ”Aukko täällä! Aukko täällä!”, alkaa huuto kaikua kun huudamme muille ryhmille aukon
paikkaa. Ei sillä, he näkivät sen jo asemistaan, mutta kunhan toimimme koulutetulla tavalla.
                      Tähystämme vihollista samalla kun ensimmäinen ja toinen ryhmä juoksevat miinaesteeseen
räjähtäneen kulkureitin läpi käsketyille paikoilleen. Toisen ryhmän viimeisen
taistelijan mentyä Rikkilä nousee ja juoksemme hänen perässään muiden ryhmien
perään. Jäämme tappokukkulan juurelle suojaan makaan. Vasta kun ensimmäinen
joukkue olisi edennyt tarpeeksi siirtyisimme eteenpäin.
                      ”Lähdemme liikkeelle minun käskystäni”, alikersantti Happo, joukkueenjohtajamme huutaa.
Ikään kuin tämä ei vielä olisi selvinnyt käskynjaossa. Hän liikkuisi ainakin toistaiseksi ryhmämme mukana.
                      Makaamme maassa kuunnellen toisten ryhmien taistelua. Rynnäkkökiväärien laulu pauhaa
edestämme. Silloin tällöin mukaan sekoittuu käsikranaattien räjähdyksiä. Vaikka
tilanne on vakava, huomaan, että taistelutoverini ovat innoissaan. Tositoimet
ovat odotettu vaihtelu turhauttavalle oleskelulle. Tätä varten meidät oli koulutettu, ei seisoskelemaan.
                      ”Tämmöstä sen kuuluukin olla. Kunnon menoa!”, Rytkönen, ryhmän varajohtaja virnistää.
                      ”Ilmoitan, reservin auringolle; Huomio!”, Happo huutaa ryhmän naurahtaessa.
                      Niinpä. Toisille reservin aurinko jo paistaa. Metsän huipun takaa paistava aurinko oli
kirkas, tosin talviseen vuodenaikaan se ei juuri lämmittänyt.
                      Happo siirtää katseensa takaisin eteenpäin ja nostaa kätensä. Koko ryhmä vakavoitui heti.
                      ”Liikkeelle”.
                      Lähdemme matkaan kiertäen Tappokukkula oikealta, mennen ensimmäisen ja toisen ryhmän
välitse. Ensimmäisen ryhmän suunnalta kuuluu kova pamaus. Todennäköisesti
kertasingon laukaus. Oikealla puolellani näen kuolleita vihollisia ja suuaukon
taisteluhautaan. Kranaatti räjähtää haudan loppupäässä ja muutamia laukauksia ammutaan.
                      ”Aukio, Ylitä!”, Rikkilä huutaa.
                      Jatkamme juoksua laajalle, täysin suojattomalle aukiolle. Tämä oli koko tehtävän
vaarallisin kohta, mutta välttämätön vihollisen lyömiselle. Ensimmäinen ryhmä
on asemissa Tappokukkulalla tukemassa meitä, kun ylitämme kukkulan edessä
olevan aukion toiselle, pienemmälle kukkulalle.
                      Painun kumaraan ja juoksen niin kovaa kuin pääsen. Jalkani luiskahtaa jäätyneellä
maalla. Koko aukea oli jään peitossa! Kiroan mielessäni, eteneminen on
tuskallisen hidasta. Tähystän jatkuvasti eteenpäin vihollisen varalta. Näen
ainoastaan tuhotun konekivääripesäkkeen, kertasingon uhrin, aukean toisella
puolella. Ensimmäinen ryhmä oli tehnyt hyvää työtä tuhotessaan viholliset.
Saavumme aukean toisella puolella olevan kukkulan juurelle ja ryntäämme
kukkulan ylös. Vihollisen tuli ottaa meidät vastaan.
                      ”Asemiin!” 
Heittäydyn makuulleni puun taakse
ja tähystän vihollista, mutta joudun painautumaan välittömästi maahan kun
vihollisen konekivääri tulittaa maata edessäni. Sivusilmällä näen Vilkmanin
raahautuvan lähemmäs KK-pesäkettä. Ennen kuin painaudun syvemmälle maahan,
ehdin nähdä vilaukselta kasapanoksen hänen kädessään. Konekiväärin tuli lakkaa
välittömästi räjähdyksen jälkeen.
                      ”Ampumakuntoon!”, huudan taistelijaparilleni ja otan kertasingon selästäni.
                      ”Tankki!”, kuuluu huuto sekunnin sen jälkeen kun lasken ampumavalmiin kertasingon maahan.
                      Tähystän kuumeisesti vihollisen panssarivaunua. Ei täällä sellaista pitänyt olla. Ei
tiedustelun mukaan.
                      ”Vasemmalla!”
                      Harjanteen päällä oleva panssarivaunu aiheutti minussa kammoa, mitä en ennen ollut
kokenut.
                      ”Vaunu 200 metriä!
Tuhoa!”, huudan taisteluparilleni.
                      Laukaisen sinkoni välittömästi Silvennoisen osuttua omallaan. Vaunu pysähtyy eikä ketään
tule ulos. Sydämenlyönnin ajaksi pysähdyn ja katson tuhoutunutta panssarivaunua. Tuhoutuihan se? Heitän käyttökelvottoman singon maahan ja jatkan vihollisen tuhoamista rynnäkkökiväärilläni.
                      Vihollisen vastahyökkäys jatkui, vaikkakin sen suurin teho oli hävinnyt tankin
tuhoutumisen myötä. Mutta siitä huolimatta vihollinen oli vaarallinen.
                      Kunnes takanamme kuului kova jysäys.
                      ”Susi yks!”, kuuluu Rikkilän huuto.
                      ”Silvennoinen! Susi yks!”, huudan.
                      Lähdemme molemmat ryömien taaksepäin, sitten kontaten ja päästyämme parempaan suojaan vihollisen tulelta nousimme ylös ja lähdimme juoksuun. Vihollisen tukikohta oli
tuhottu, nyt olisi vetäydyttävä mahdollisimman nopeasti ennen kuin vihollinen
ehtii järjestyä vastahyökkäykseen.


***

Nousen verkkaaseen tahtii Tappokukkulaa ylöspäin. Aseeni
painaa hartiaani, askeleeni on raskas. Mutta ainakin leiri on tältä erää ohi.
Vielä pitää kerätä kaikki ”viholliset” talteen.
                      ”Ammuitko sä sen kertasingon?”, kysyn Pajariselta, joka kävelee vierelläni.
                      ”Juu”, hän vastaa.
                      ”Oliko ees siisti?”
                      ”No olihan se aika nätti. Ei se hirveesti eroo harakista. Mutta tossa tuli makeet
lieskat kun se osu kohteeseen.”,
                      ”Aijaa. Sääli etten nähny. Pääsin kyl mäkin ampuu, pelkällä harakilla tosin. Mutta se
oli meitsille eka kerta, et oli sekin hienoo. Oli se makee verrattuna sisäpiippusinkoon. En valita.”
                      ”Joo. Teijän putkiraivain oli kans tyylikäs.”
                      ”Ei kai! Saakeli kun siitä lens sitä nokee kaikkien päälle! Näitkö jo Mustin?”
                      ”Joo. Sullakin on puolet kasvoista ihan kurassa.”
                      ”Ai on vai”, naurahdan. Luulin, että olin ehtinyt suojautua lialta, ”Otatko sä ton jantterin?”,
kysyin viitaten ”viholliseemme”, koneistoon joka nostaa peltilevyn kuvaamaan
vihollista ja laskee sen jos levyyn tulee osuma.
                      ”Voin mä”, Pajarinen vastaa.
                      Hänen siirtyessä koneen kimppuun jatkan matkaani kohti viimeisiä maalitauluja, joita
oma ryhmäni oli ampunut. Myös ”tankki” eli puukehikosta ja jätesäkeistä tehty
maalitaulu on siellä. Mokomakin roska oli kaatunut tuulessa, enkä minulla ollut
kummallakaan hyökkäyksellä mitään mitä ampua. Söi taisteluseisokkia kun piti
maalitaulun sijasta ampua ilmaa.
                      Ainiin ase. Tämä oli ensimmäinen kerta kun pääsin ampumaan uudella aseellani. En
olekaan vielä nimennyt sitä; saatikaan miettinyt nimeä… Hassua. Ilmeisesi
taisteltuasi henkesi edestä jonkun kanssa tunnet tämän paremmin kuin olisi
loogisesti ajatellen mahdollista. Tiesin nimittäin tarkalleen uuden aseeni
nimen. En edes tiedä mistä nimen keksin, se ei ollut koskaan aikaisemmin
käynnyt päässäni, mutta se sopi tarkalleen.


Linda, olkoon yhteistoimintamme kukoistavaa.

Mortteja talvipäivässä

Niin paljon kuin intti on aiheuttanut päänvaivaa, on myönnettävä, että kyllä tässä jotain hyviä puolia on. Suorastaan hupaisaa kuinka erilaisia, niin vanhoja ja tuttuja asioita luonnosta nyt on tullut ihasteltua kun niitä olen ajan kanssa tarkastellut. Niinkin yksinkertainen asia kuin tähtitaivas! Siviilissä ei koskaan tunnu olevan aikaa sen katsomiseen, mutta annas kun pistetään sotilaat kolmeksi tunniksi vartioimaan telttaa. Sinä yönä katselin taivasta varmasti ainakin tunnin verran. Tiirailin tähtiä. Pieniä valopisteitä mustalla taivaalla!

"Vaseeen, vaseeen, vaseeen!", muodon viejä huutaa.

Kas, tahtini oli näemmä hidastunut ajatuksissani. Sääli, ettei mort... Alokkaat osaa marssia kunnolla. Pitää marssia ampumaradoiltakin takaisin tahdissa kun ne tarvitsevat harjoitusta. No jaa, samapa tuo.

"Yks, kaks, kolmee!"

Pitkä ampumaratapäivä oli ohi ja marssin joukkueeni kanssa takaisin yksikköön. Tuttu tie oli jo moneen kertaan tampattu, mutta nyt maisema oli talvisempi kuin pitkään aikaan. Varsinkin tien vieressä kasvavat pienemmät puut näyttivät oikein kuvauksellisilta. Niiden oksien päälle satanut pehmeä lumi oli niin kevyttä, että pieninkin oksa jaksoi kannatella sitä paksun kasan. Näytti siltä, että jokaisen puun jokainen oksa olisi puhtaan valkoinen omalta väriltään, ei suinkaan ruskea. Vaikka oli kylmä, talvessa oli kuin olikin jotain hyvää.

Varis lensi erään männyn oksalle pudottaen pienen luminokareen. Nokare hajosi pudotessaan ja laskeva aurinko sai putoavat hajaantuneet lumihiukkaset kimmeltämään kirkkaasti kuin.... kuin mitkäkin tähdet. Nautitaan nyt näistä kevyistä marsseista ja näistä mukavista maisemista vielä kun voidaan. Kohta marssit pitenee ja kevät sulattaa lumet. Tosin silloin saan varmasti tutustua toisiin Suomen luonnon ihmeisiin. Eikä kylmyyskään enää hirveästi haittaa kun ollaan liikkeessä.

"Tuulio, sun nenäs on aika valkoinen", sanoi vieressäni marssiva Riihikumpu.

Kosketin nenääni. Tuntui oudolta kun kosketuksen aiheuttama paine tuntui vasta nenän juurella. Nenänpää sen sijaan... Ei mitään. Meille oltiin puhuttu jo aikaisemmin paleltumista ja tiesin, etteivät ne olleet tavattomia, mutten voi kieltää, ettenkö olisi säikähtänyt hieman.

"Kannattaa varmaan lämmittää sitä kädellä."

Otin hanskan pois ja tein kuten Riihikumpu kehotti.

Ei tää varmaan mitään vakavaa ole, ajattelin. Kohta ollaan kuitenkin takaisin yksikössä.

Kaunis Venla

Oi Venla, Venla. 
Kaunis Venla. 

Miksi sinun piti lähteä? 
Miksi sinut vietiin luotani? 
Vaikka kuuluimme yhteen, vaikka olimme toisillemme luodut. 

Olit kanssani kauan. Pitkän ajan.
Joku väittäisi muuta, joku väittäisi näiden kuukauksien olevan lyhyitä. Ajan menneen nopeasti. 
Sinun kanssasi se menikin nopeasti.
Sinun kanssasi jokainen minuutti merkitsi enemmän.

Kun ensimmäisen kerran näin sinut, en edes tuntenut nimeäsi.
En ymmärtänyt sinua.
En tiennyt sinusta mitään.
Olit mukanani, mutta toisinaan tuntui, että olisit vain ylimääräinen pyörä.
Emmekä aina olleet asioista yhtä mieltä.

Mutta aina tiesin, että oli kohtalomme olla yhdessä.

Vasta myöhemmin, kun jo tunsin nimesi
Osasin arvostaa sinua
Vasta myöhemmin, kun tunsin kykysi
Osasin ihailla sinua

Oli hetkiä jolloin vihasin sinua, jolloin halusin sinut pois luotani
ja olen niistä syvästi pahoillani.

Oli hetkiä jolloin olit kuin paino jalassani,
estäen minua juoksemasta kovempaa.

Mutta oli hetkiä jolloin juoksin
vain sinun vuoksesi.
Jolloin kannoin sinua

Olit aina mukanani
Nukuit vierelläni
Olit mukana taisteluissani
Voitimme ne yhdessä

Mutta emme enää.
Kohtaloni muuttui.
Ja kanssani on nyt joku toinen.

Oi Venla,
Sinut muistan

Ase 6****2
Olkoon tuleva kantajasi sinulle yhtä hyvä.

Poterossa on tunnelmaa

"Polttohälytys!!", kantautuu huuto.
Hätkähdinn niin, että unohdin toistaa huudon. Vedimme taistelijaparini kanssa äkkiä metallilevyn poteron päälle suojaamaan itseämme. Poterossa ei mahtunut juuri liikkumaan, vain hieman kääntyilemään, eikä valoa tullut muuta kuin muutamat heikot valonsäteet poteron reunan ja metallilevyn välisistä raoista. Vedimme nopeasti suojanaamarit päähämme; ne olivat jo valmiina roikkumassa taisteluliivistämme, sillä tiesimme, että tulihyökkäys oli mahdollinen. Ei sillä, ei naamarit meitä häkältä suojaisi, mutta jos tuuri käy, ne voivat pelastaa kasvomme napalmin roiskeilta.

Väänsin kenttälapiotani käyttökuntoon kun yhtäkkiä oikealla puolellani leimahti. Metallilevyn reuna loisti punaisenaan. Napalmia oli levinnyt runsaasti poteron viereen. Taisteluparini älähdyksestä tiesin, että hänkin oli huomannut loimun.
"Ei hätää, potero ja metallilevy suojaa meitä", ajattelin itsekseni, "eivät liekit meitä täältä polta."

Huomasin olevani väärässä kun tuli alkoi nuolla metallilevyn alapintaa, josta liekit leiskuivat poteron sisäpuolelle. Vaatetukseni ja liekkien vähyyden takia en kuumuutta tuntenut, mutta häkää alkoi hulla poteron sisäpuolelle. Vasemmalla oleva toverini huudahti jotain - mistä en saannut selvää suojanaamarin peittäessä äänen - mutta kuin yhteisestä sopimuksesta löimme metallilevyn päältämme poteron taakse. Napalmia paloi kaikkialla ympärillämme. Iskimme lapiomme routaiseen maahan ja kaivoimme hiekkaa napalmin päälle. Maa oli kovaa ja napalmia enemmän kuin tarpeeksi, mutta hakkasimme sitä saadaksemme meitä lähimpänä olevat liekit peitettyä. Ei ollut sanottua etteikö vihollinen voisi hyökätä vielä. Jos silloin hakkaisimme hiekkaa irti jäätyneestä maasta, tuli ei olisi suurin uhka terveydellemme.

Päivystämässä

Heittelin tylsistyneenä keltaisesta post-it lapusta tekemääni lennokkia. Olin taitellut sen huolimattomasti ja se kaarsi aina vasemmalle. Kaarsi vasemmalle, kellahti päälaelleen ja syöksyi maahan. Tai olisi syöksynyt jos se ei törmäisi seinään noin sekunnin lennon jälkeen. En kehdannut heittää sitä muuallekaan, sillä yksikön vääpelin, Pöntsän, toimisto oli aivan vieressä. Tai yliluutnantti Valkanen voisi pamahtaa paikalle henkilökunnan kahvilasta. Tai kenties pimeydestä. Ja sitten saisin kuulla taas sitä samaa mollotusta "Häh, onko toi sopivaa käytöstä päivystäjälle, mitäh?" Ja niin edelleen.

Niin, päivystäjä. Toissapäivänä, kun tajusin päivystysvuoron, ajatus harmitti. Perjantai on aina kovin hektinen päivä päivystyksessä kaikkien tahtoessa jatkuvasti asekaappeja ja vaikka mitä muita lukkoja auki. Viimeksi ollessani 1. apupäivystäjä perjantaina, näin olikin. Mutta nyt ei. Tänään lomille pääsee vain aliupseerikurssi, ehkä siinä oli syy. Ja minä ehdin heitellä paperilennokkia. No, varmaan tämä on loppujen lopuksi ihan hyvä. Moni asia päivystämisestä on selvinnyt minulle viimeisten 17 tunnin aikana. Nyt ainakin osaan homman. Joten kuten.

Jos rehellisiä ollaan, minulla itse asiassa olisi hommia. En ollut vielä tehnyt vahvuusilmoitusta kokonaan. Mutta Pöntsä halusi sen jo kello 8.30 kuten kuuluukin - eikä ilmeisesti ollut katsonut sitä edes niin tarkkaan, että olisi huomannut osan tiedoista puuttuvan - joten ajattelin, että turha sitä on uudestaan tehdä. Eli voisin vain neppailla lounaaseen saakka.

Tylsää!

1. apupäivystäjäkin oli poissa. Oppitunnilla ensi viikon leiriin liittyen. Olisin itsekin halunut olla siellä, kuulla hieman ohjelmasta ja muista käytännön asioita. Minun pitäisi olla ensi viikolla oppilasjohtaja, enkä edes tiedä mitä tapahtuu! Mutta en saanut ketään tuuraamaan minua oppitunnin ajaksi. Tai... Olisin ehkä saanut, mutta en halua pyytää hommaan ketään niistä parista alikerstantista, jotka ovat vielä yksikössä, joita en tunne pätkän vertaa. Ja pääsin sentään sulutuskokeeseen aamulla. Huonostihan se meni, mutta pisteillä ei ole väliä niin kauan kunhan pääsee läpi eikä koetta tarvitse uusia.

Portaista tuleva ovi avattiin. Kurssiset siirtyivät miinahallista omiin tupiinsa, lukuunottamatta Mänttäriä joka pysähtyi päivystäjän pöydälle eteeni.
"Joko se oppitunti loppu? Sehän alko vasta joku kolme varttii sitten." Ihmettelin.
"Joo ei se mikään hirveen pitkä ollu." Mänttäri vastasi.
"Mitä siel käytiin läpi?"
"Ei mitään kummempia. Ens viikon ohjelma vaan."
"No kerroppa."
Ensi viikon leiri. Neljä yötä metsässä, kaksi päivää miinoitteiden rakentamista, kolme taistelemista. Miinoitteita tuskin saadaan rakentaa rauhassa, enkä ole öidenkään suhteen toiveikas.
"Joitain jääkäreitä tulee meidän puolelle kans. Silleen et meit on yhteensä joku 160" Mänttäri puhui.
"Ketä vastaan me taistellaan?"
"Toisia jääkäreitä. Ja Pioneereja. Ja jotain siihen päälle vielä. Niit on yhteensä kait joku 1400."
Vihollisia on melkein kymmenen kertaa meitä enemmän. Voimasuhteet ovat sopivat kelle tahansa pioneerille. Tai aliupseerikurssilaiselle. Tai... Mitä hemmettiä!? Mikä järki tossa on?
"Me otetaan turpaan." Totesin. Noh, ei ne Kaikki voi meitä vastaan olla. Ei siinä olisi järkeä. "Sanottiiks teille mitään muuta? Käytiiks varomääräyksiä tai jotain?"
"Riittää ettet ole idiootti."
"Selvä", naurahdin ja vedin käden lippaan; tapa joka olin intissä omaksunut. Joskus se tarkoittaa "selvä on", joskus ei mitään ja joskus jotain muuta.

Haaaah... Ensi viikko tulisi olemaan täyttä kuraa. Metsässä, kylmyydessä, pimeydessä ja niillä runsailla yöunilla mitä meille suodaan. Ja lisäksi olen joku oppilasjohtaja! Huoh...

No, se on vasta viikonlopun jälkeen.

Taistelustressi

"Mihin miinaan tän kylkipanoksen piti osoittaa?"
Raahattuani raskaan kylkipanoksen kallion päälle, ongelmana oli enää löytää se miina, mistä r-tulilangan oli tarkoitus lähteä. Jossain tuolla alhaalla se oli, mutta mikä, sitä en tienny. Joku muu oli ne eilen määrännyt. 
"Laita vaikka tohon, mistä toi toinenkin lähtee, ei sillä niin väliä." Alhaalta hudettiin. 
Jaa, että ei väliä? No, ei varmaan. 
Asettelin panosta paikalleen yrittäen saada sopivaa kulmaa alaspäin. "Jotta se osuisi miinaan ajaneen tankin kylkeen, tornin alareunaan." Yhtäkkiä edestäpäin kuului laukaus. Kaikki pysähdyimme hetkeksi.
"Nonih! Antaa tulla vaan, saakeli ammutaan ne kaikki!" Honka huusi paiskaten lapionsa maahan ja repien asetta selästään. "Tää on pojat sitä taistelustressiä!", hän karjui ladaten aseensa ja ampuen ilmaan. Tyhjällä aseella tosin.
Niin Honkamaista käytöstä. Toisinaan hänestä oli vaikea tietää oliko hän vihainen vai pelleilikö hän vain. Vain harvoin kyseessä oli jotain muuta kuin toinen kahdesta.
"Odota. Onks toi meijän harjoituksesta? Sehän voi olla jonkun muunkin." Ahola sanoi.
"Kaks PionKkihän on täällä myös. Ja niillä oli ne laser-liivit päällä tänä aamun.", joku kommentoi.
Kuuntelimme hetken ja laukaukset toistui muutamia kertoja. Liian harvoin ollakseen 2. Pioneerikomppanian taisteluharjoitus. Jos heillä tosiaan olisi elektronisilla liiveillä harjoittelua, laukauksia kuuluisi paljon enemmän.
"Ei kyl toi on meille."
Kaikki tuntuivat päättäneen, että kyseessä oli meidän harjoitus. Tosin vain yhden tarvitsi näin päättää, sillä kun yksi huusi asemaanmeno käskyn "Kettu", kohta koko ryhmä toisteli sitä laiskanpuoleisesti ja juoksi ryhmän kokoontumispaikalle päin. Myöhemmin saimme haukkuja siitä, että miinat olisi pitänyt asentaa maahan, jotta viholliset mahdollisesti pysähtyisivätkin siihen. "Viholliset tulee tuolla 700metrin päässä ja kolme ryhmää irtautuu ennen teitä. Ei teijän nyt heti tartte lähtee juoksee asemille!".
"Pakokauhu valtasi meidät", vastasi ryhmän varajohtaja. Riittävän hyvä vitsi, että luutnanttikin naurahti.
"Noh, ehkä ens kerralla menee paremmin...", pohdin hiljaa mielessäin. Niin kuin niin monta kertaa ennenkin.

Say no to cowards

Aseestani on patruunat loppu. Vihollinen etenee edestä ja vasemmalta varovaisesti, tietämättä, ettei kukaan enää ole estämässä heitä. Katson oikealle päin ja ihmettelen, missä oma ryhmäni jäsenet ovat. Kiipeän kukkulan laelle vain huomatakseni, että vihollinen etenee myös oikealta. Katson hätäillen ympärilleni. En voi taistella ilman panoksia ja rehellisesti sanottuna minulla ei olisi ollut mahdollisuuksia vaikka minulla ammuksia olisi. Ainoa mahdollisuuteni on paeta, juosta kovempaa kuin koskaan ennen. Antautuminen ei ole vaihtoehto.

Sitten näen luutnantin vierelläni. Hän ampuu minua laser-pyssyllään ja sanoo "Kuolit. Mene kokoontumispaikalle." Kävelen hieman pettyneenä asetta ylhäällä pitäen vihollislinjojen läpi. Näen, että koko oma ryhmäni oli jo odottamassa. "Ai, mä olin viimeinen." Taistelu oli hävitty, kaikki puolustajat olivat kuolleet, mutta sitä makeampi oli nauru kun kuulimme kukkulalta yhä taistelun melskeen.

Mielikuvitussota

"Viheltäää!", joku huutaa. Painaudun maata vasten ja odotan, että räjähtelyt loppuvat. Joku huutaa Perilän haavoittuneen kun nousen maasta ja jatkan (mielikuvitus)vihollisten ampumista. Ja tunnen jotain tunnetta, jota voisi kutsua jopa peloksi.

Inttihän on sitä samaa, mitä leikittiin silloin 7-vuotiaina, nyt vaan on paremmat vehkeet, sekä joiltain kanssaleikkijöitä puuttuu mielikuvitusta.