Trapped

You can run,

You can hide.

But when you come back

they'll be there for you.

For no matter where you go

you cannot escape.

Tämmöstä. Ihmettelen vaan sitä kun sanotaan, "nyt mä tarttisin kunnon loman." Jos lähtee kahdeksi viikoksi Kanarialle, mikään ei loppujen lopuksi muutu. Huolenaiheet eivät sillä vähene "Akkujen lataaminen"? Pyh. Tasapaino pitää löytää arjesta. 

Vaikka itsekin sitä teen. Nörtti-ilta, kavereiden kanssa leffaan tai mitä vaan. Kyllä se riistää huolet ja murheet pois ajatuksista. Sitä keskittyy vaan kyseiseen hetkeen. Sääli vaan, että heti seuraavana hetkenä, kotiin palatessa sitä huomaa kaiken odottavan. Mitä vaan ollaan murehdittukaan, täällä ne odottavat. Eivät ne minnekään lähde. Ei niitä voi paeta... Tai voi, mutta se vaatii itsensä unohtamista. "En murehdi tästä. Unohdan sen, annan olla. Sitä ei ole olemassa." 

Murheita voi paeta, mutta vain hetkellisesti. Jossain vaiheessa meidän on tultava takaisin. Ja ne odottavat. Odottavat kärsivällisesti. Tai tapahtuvat jolloin virhettä on myöhäistä korjata enää. "Pahin" on jo tapahtunut.

Älä siis pakene. Taistele. Käy niitä vastaan. Se on ainoa keino. Ne eivät katoa muuten.

Mutta voimattomuus painaa. Mutta ne eivät ole asioita, mitä voi tuosta vain tehdä. Mutta en pysty asialle mitään.

Tekosyitä

sekä Totuus.

Kuvittelin olevani viisas

Olin viisas...

Hmmm?

Olin viisas. Todella viisas. Oli uskomatonta kuinka opin asioita. Jatkuvasti tulin viisaamaksi ja viisaammaksi, ymmärsin tätä maailmaa paremmin. Usein kohtasin tilanteita jolloin ymmärsin jonkin suuren elämän viisauden. Se ei ollut ollenkaan harvinaista. Kun muistelen itseäni muutama vuosi sitten, voin sanoa, että olin silloin viisaampi kuin olin useita vuosia sitten. Nyt taas olen paljon viisaampi nyt kuin mitä olin muutama vuosi sitten. Kuvittelin vielä muutamia kuunkiertoja sitten olevani oikeasti viisas.

Mitä sitten tapahtui?

Ymmärsin, etten oikeasti tiedä mitään. Että olen oikeasti pelkkä typerys.

Sinäkö typerys?

Niin. Minut todistettiin jälleen erehtyneeksi, vaikka olin niin varma itsestäni.

Ihminen erehtyy.

Totta, mutta siitä huolimatta. Kyseessä oli sitä paitsi henkilö, jonka ei pitäisi olla erityisen viisas. Mutta silti hän kaatoi väitteeni yhdellä yksinkertaisella lauseella.

Oppineet unohtavat usein, että viisautta on muuallakin kuin kirjoissa. Sinäkin yllätyit kun löydät viisautta tavallisen kansan suusta. Älä ole ylimielinen, et ole ainoa ihminen maailmassa joka ajattelee asioita. Et ole ainoa joka pohtii asioita, toisinaan liikaakin.

Mutta silti! Yhdellä lauseella hän mursi aatteeni. Yhtäkkiä se, mitä luulin viisaaksi, olikin silkkaa typeryyttä. Eikä kyseessä ollut mikään suuri viisaus, kauan pohdittu aate, vaan yksinkertainen totuus, jonka jopa yksinkertaisempien ihmisten pitäisi ymmärtää. Kuinka siis minä, joka ei ymmärtänyt sitäkään, voisin olla jotain muuta kuin typerys?

Totuutta ei ole vain yhtä. Mutta kerro: Mikä oli asia jonka hän todisti vääräksi?

Olen jo pitkään uskonut, että jos vain murehdin jotain asiaa, se kenties auttaa siihen. Onko kyseessä mystinen voima tai se, että murehtiminen ohjaa tekoihin, en tiedä. Mutta uskoin sen auttavan. Kenties, jos kyseessä on murehtiminen jonkun toisen ihmisen onglemista, toista lohduttaa tieto minun empatiastani. Mutta nyt; minulle sanottiin ettei se auta. "Sinä ajattelet sekä murhedit liikaa. Ei se auta mitään, että murehdit muiden asioita tai asioita joihin et pysty vaikuttamaan. Se ei auta heitä vaan syö sinua itseäsi." Tämä yksinkertainen totuus minulle sanottiin ja tiedän sen olevan totta. Ihmisen järki ymmärtää sen.

Unohdat, että rationaalisen äänen lisäksi on olemassa myös sydämen ääni. Kumpikaan ei kerro yksin totuutta. Olemme jo keskustelleet siitä. Mutta on totta, että et saisi murehtia liikaa muiden ihmisten asioista. Mutta myös se on totta, että murhe johtaa tekoihin ja että empatia helpottaa muiden ihmisten taakkaa. Ei ole olemassa vain yhtä totuutta.

En enää tiedä mitä ajatella.

Älä huoli. Sinä Olet viisas. Mutta olet myös nuori ja kokematon.

Kuinka muka olen viisas!?  En ymmärrä maailmaa, enkä sitä mikä on oikein ja väärin, mikä on totuus ja täydellisyys.

Sitä ei kukaan tiedä.

Mutta enhän edes tiedä itseäni! Ainoa, mitä minun pitäisi tietää, mitä muut eivät voi tietää, Minä. Edes sitä en tiedä tai tunne.

Ihminen itsessään on mysteeri. Uskotko, että muut ihmiset tuntevat itsensä?

Totta kai. Heille on selvää ketä he ovat, mitä he ajattelevat ja uskovat. Minä en edes tunne omia tunteitani!

Olet vaatimaton. Kuvittelet, että muut ihmiset olisivat parempia kuin sinä. Älä huoli, sillä surullinen totuus on, että yksikään ihminen tässä maailmassa ole erikoinen. Et sinäkään. Elät vain myrskyisää aikaa, mutta myrskyn jälkeen tulee pouta. Niin on, ja niin on aina ollut.

..........

..........

Toivoisin vain ymmärtäväni itseäni. Itseäni ja muita... Kenties ainoa unelmani on, että ymmärtäisin tätä maailmaa ja sen ihmisiä, itseni mukaanlukien.

Siihen et pysty. Et vaikka eläisit tuhannen elämää.

Huonokin elämys on hyvä kokemus

Oli aika siirtyä uudestaan Suomesta. Saksa… Tällä kertaa sinne. Eipä tuo ole mitään. Olenhan jo ollut Espanjassa vuoden, ja saksaa sentään osaan jonkun verran. Kuukausi on lyhyt aika, ihan heittämällä tämä menee. Kuukaudenhan kestäisi vaikka nyrkki perseessä.

Oksasta kävelykeppi, sulka ohimolle ja matkaan! 

Olin unohtanut sen kuinka riemukasta oli olla vaihtari alkuaikoina. Ja pitkä saksa eli ei, epätoivoisten saksantuntien anti ei kukoistuksellaan hehkunut. Vai oliko kyseessä kenties sittenkin hankala murre? Eipä sillä, se ei tilannetta muuttanut.

En tiedä mitä oikeastaan odotin. Mutta perillä minua odottaisi jonkinnäköinen perhe, isä, äiti sekä tytär, ja tarkoitukseni olisi työskennellä perheessä ja sen pelloilla 50€, majoituksen sekä ruuan viikkopalkalla, jossain Saksan lounaisnurkassa. Jostain mieleni sopukoista saan kuvan maaseudusta, missä lähimaillakaan ei ole mitään. Ehken kuitenkaan odottanut tätä. Se oli pelkkä huhu, jota en uskonut. Ehken odottanut mitään?

                 Joka tapauksessa minua odotti kylä, Lauf, vuoren varjossa, noin sata metriä ympäröivää alankoa korkeammalla. Pieni kylä, muttei kuitenkaan aivan mitätön. Espanjan kotini, Mazagon, oli suurempi, mutta siellä ympäröiviin kyliin oli pidempi matka kuin Saksassa.

                 Baden-Badenin lentokentällä minua odotti vanhahko rouva. Alkukangertelujen jälkeen minut tunnistettiin ja jopa keskustelunpoikasta saatiin aikaiseksi. Saksa sujui, noin jotenkuten. Maaseutujen, pienten kylien ja peltojen läpi ajettuamme saavuimme taloon, jossa tulisin asumaan seuraavan kuukauden.

                 Työtehtäväni vaihtelivat päivittäin, riippuen tarpeesta ja siitä, mitä minulle keksittiin. Kompostia piti toisinaan kääntää, nurmikkoa leikata, pensasaitaa trimmata, rikkaruohoja kitkeä tai tappaa perunan lehtiä syövät ötökät. Kanat piti kerran tai kaksi ajaa takasin aitaukseensa. Kerran sain lapioida erään katolta pudonneen mädäntyneen linnun maatumaan. Madot sen aivoissa olivat ruokahalua kohottavaa, ihan niin kuin se hurmaava tuoksukin. Pääasiallista tehtävääni oli kuitenkin marjojen poimiminen; siihen meni noin suunnilleen reilu puolet ajasta. Puna- ja mustaviinimarjoja. Kohtuu letkeätä toimintaa, vaikka ei ollut itsetuntoa kohottava fakta, että olin neljä kertaa hitaampi poimimaan marjoja kuin muut, ainakin aluksi, ja vaikka radiosta tulikin pelkästään mainoksia, ruuhkailmoituksia tai ranskaa. Raja oli lähellä, hyvällä tuulella kivenheiton päässä. Jos jaksaa heittää kiveä 20 kilometriä.

Monen tunnin ruohon kärräys ja leikkuu ei jättänyt käsiä puhtaiksi, mutta jotenkin siitä tuli todella hieno fiilis. Työskentelin käsilläni, omalla voimallani, nähden työni jäljen. Vaihtelua lukion penkeillä istumiseen.

                 Tämä perhe ei toki ollut ainoa perhe, missä hoidettiin puutarhaa. Jokaisen talon pihalla oli komea puutarha ja sen eteen nähtiin typerryttävän paljon vaivaa. Talon ulkonäkö oli tärkeä ja sitä koristeltiin kukkasin ja patsain.

                 Vaan täytyy myöntää: Maisemat olivat komeita. Vuoret nousivat kohosivat talon itäpuolella, länsipuolelta näkymä oli pitkälle Ranskan maalle saakka, pysähtyen uusiin vuoriin. Maa oli täysin tasaista Reinin halkaisemalla maalla, kunnes se kohosi vuoriin allani ja noin 60km päässä Ranskan puoleisiin vuoriin. Kaikki siinä välissä oli nähtävillä. Lempiharrastuksekseni tulikin, lukemisen ohella, vaeltelu, kävellen tai pyörällä. Pyöräily oli raskaampaa, mutta sillä ehti pidemmälle ja varsinkin loppukuusta kaikki lähellä oli jo nähty. Parhaimmaksi kokemuksekseni tulikin noin 40km pyöräily alueen 1164 metrin korkeimman huipun, Hornesgrinden valloitus perheen isän kanssa. Huipulla oli pieni kahvila, vapaaehtoistoimin pyöritetty, josta sai hyvää kakkua, sekä sopivan kokosina. Ei ollut kahden suupalan kakkuviipaletta, ei. Lisäksi huippua koristi TV-antennitorni, sekä pienempi, kivinen näköalatorni. Paluumatkalla poikkesimme moottoripyörä tapahtumassa, vuorijärvellä, joka oli muutettu turistirysäksi sekä eräällä vanhalla vartiotornilla. Alaspäin oli helppo tulla; vauhti oli kiitettävä.

Hornesgrinde valloitettu!

Olet metsässä, sinulla on tuskin hämärää käsitystä siitä missä olet tai miten pääset kotiin. Sitten eteesi ilmestyy ilmeisen vanha ja hylätty kristillinen muistomerkki. Ja vähän ajan kuluttua vastaan tulee vanha puinen kirkko keskellä ei mitään. Jostain syystä tuli hieman karmiva olo. Kaikissa kauhuleffoissa ja trillereissäkin kirkoissa tapahtuu jotain pahaa ja epäpyhiä rituaaleja.

                 Kuten mainittua, lukeminen oli aikaa vievää siellä. Muutakaan ei kauheammin keksinyt pitkinä päivinä ja siihen oli varauduttukin. Siitä hyvä, että Sinuhe egyptiläinen todella on lukemisen arvoinen kirja, mutten voisi kuvitella lukevani sitä kotosuomessa; niin hankalaa ja runsasta teksti oli. Ikään kuin minulla siihen aikaa riittäisi. Myös läjä saksankielisiä Aku Ankkoja löytyi siitä pienestä talosta, joka annettiin minulle asuttavaksi. Tosiaan, sillä nukuin pienessä mökissä, itse oikean talon vieressä. Jonkinnäköistä historiallista merkitystä sillä oli ollut kun talo oli vielä oikea maalaistalo, mikä lie ollutkaan. Kaksi huonetta kahdessa kerroksessa oli perheen pojan huone, mutta nyt hän oli ulkomailla vapaaehtoistöissä. Taiteellisten lahjojeni vähyys tuli esille kun päädyin, jumala tietää miksi, tuhertelemaan kuvia vihkooni. Olihan sekin ajanvietettä, vaikken sitä samaan tapaan ollutkaan koskaan tehnyt.

Siinä on mun mökki. Suorastaan seksikäs, eikö olekkin?

Televisiosta tuli useita hyviä sarjoja jatkuvalla syötöllä. Ja kaikki oli saksaksi puhuttuja… Kaipa siinäkin oppi tätä kaunista kieltä. Mitä muuta televisiolla oli tarjottavanaan oli jalkapallo. Hienoon aikaan saavuin paikalle ja meneillään oli melko tärkeä jalkapalloturnaus, jonka tasoa en nyt satu muistamaan, ja saksan pelit tuli katsottua siellä. Laadukasta peliä ja vaikka oma sieluni ei ollut pelissä mukana, saivat väkimassat minut siihen mukaan siitä huolimatta.

Mielenkiintoista mitä osaan kertoa, oli se, kun ensimmäisenä perjantaina saksassa kuulin kaukaista bilemusiikkia. Luonnollisesti kiinnostuin tästä. Kenties jossain oli meno päällä, kenties jossain oli nuoria joihin tutustua. Kuitenkin… 15minuuttia käveltyäni äänen suuntaan oli yhä mahdotonta arvioida tuliko musiikki kilometrin, viiden vai 15 päästä. Ääni kuului kauas ylös rinnettä ja sitä oli mahdotonta paikantaa. Palattuani huoneeseeni toteutin rituaalin, joka syntyi vahingossa, tahtomatta ja joka säilyi koko kuukauden läpi: katsoin ulos huoneeni ikkunasta, viinirypälepeltoa, metsää, vuorta ja kukkulan laella kohoavaa vartiolinnaa Burg Neu-Windeckiä. Ja vihelsin. Sadness and sorrow animesta Naruto tai Ninnian’s theme pelistä Fire Emblem. Tästä huolimatta en Koskaan käynyt linnassa. Katsoin sitä joka ikinen päivä, mutta huipulle en koskaan päässyt. Olin sen pihalla, mutten koskaan tullut niin aikasin, että sen huipulle olisi vielä voinut kiivetä. Eräänä yönä sain jotain kiinnostavampaa katsottavaa kun taivas synkkeni ja salamat välähtelivät taivaalla ilman hetken rauhaa. Hieman räväkämpää säätä kuin mitä kesämökillä on.

Tästä ikkunasta katsoin aina iltaisin ulos.

Ja tämän näin.

Myös vartiotorni näkyi ikkunastani.

                 Jossain vaiheessa aloin myös oppimaan perhettä. Perheen äiti halusi kaiken menevän hänen halunsa mukaan ja valitti kaikenlaisista asioista. Kun en meinannut oppia pesemään käsiä ennen ruokailua, sain kyllä kuulla siitä enemmän kuin tarpeeksi, mukavammin kuin olisi tarvis. Tein toisinaan päivänmatkoja kaupunkeihin ja kun vähän mainitsin siitä, niin kohta oli jo netistä tulostettu kartta sekä juna-aikataulut kourassa. Vaan jos päätin sittenkin olla menemättä, oli se kovin suuri asia. Kyytiä hän tarjosi juna-asemalle ja asemalta suorastaan siinä määrin, etten voinut siitä kieltäytyä vaikka olisin halunnut. Ei se kävellen liikaa olisi ollut ja koska hän oli jo valmiiksi ylityöllistänyt itsensä, niin töissä kuin puutarhanhoidon kanssa, en olisi halunnut työllistää häntä lisää. Stressiä hänellä oli jo tarpeeksi. Varsinkaan silloin kun myöhästyin kotiin menevästä junasta ja hän joutui odottamaan minua puoli tuntia. Onneksi hän huomautti siitä viikko, kaksi tapahtuneen jälkeen.

Kävin Burg Neu-Windekillä, mutten koskaan ehtinyt niin aikaseen, etteikö ovet itse torniin olisi jo suljettu.

                 No entäs perheen tytär sitten? Ehkä hänen kanssaan pärjää hyvin, vaikka hän riiteleekin usein äitinsä kanssa. Kun kävin hänen kanssaan nuorisokahvilassa, joka valitettavasti oli kymmenen kilometrin päässä, joten se kerta jäi ainoaksi, hän oli ihan ”normaalinmukava”. No, kyllä hänelle silloin pystyi puhumaan, mutta valitettavasti muulloin ei. Kah, hän ollut koskaan muualla kuin omassa huoneessaan, joten siihen se jäi.

                 No perheen isä ainakin oli mukava. Hänen kanssaan oli luontevaa jutella, toisin kuin perheen äidin kanssa. Hän kyseli asioita ja osasi kertoa omia juttujaan, se ei ollut pakotettua. Hänen kanssaan kävinkin Hornesgrindellä. Mutta valitettavaa vain oli, että hän oli kotona vain viikonloppuisin ja siitä ajasta mitä hän oli kotona, hän työskenteli joko puutarhassa tai tietokoneella kaksi kolmasosaa ja jäljelle jääneellä ajalla hän pyöräili vuorilla. Kahvitauko, päivällinen ja iltapala. Näinä hetkinä hän oli puhuteltavissa.

                 Voi olla, että juuri näistä syistä koin jotain, mitä en Espanjassa potenut: koti-ikävä.

                 Lisäksi perheessä oltiin kasvisyöjiä. Ei ruoka välttämättä pahaa ollut, muttei kyllä hyvääkään. Ensimmäistä kertaa kun sain lihaa eräillä syntymäpäiväjuhlilla, söin itseni niin täyteen, etten jaksanut liikkua. Mutta normaaliviikkoina leipää syötiin aivan liikaa. Aamupalalla, iltapalalla ja jos perheen äiti oli töissä, eli maanantaisin, tiistaisin ja joskus keskiviikkoisin, eikä ruokaa ollut tehty aikaisemmin, myös päivällisellä syötiin leipää. Juustoja oli erilaisia ja ne olivat hyviä, mutta Jotain rajaa sentään! Ainakin olut oli selkeästi parempaa kuin Suomessa.

Kunnon kokoinen tuoppi se olla pitää!

                 Noin puolessa välissä kuukautta perheen äiti piti minulle puhuttelun aiheesta ”teetkö tarpeeksi töitä”, tai ”työpanoksesi on pienempi kuin sinusta koituvat kulut.” Ilmeisesti jo kaksi viikkoa hän oli ollut ärtynyt toiminnastani ja hän kertoo sen vasta nyt? Valitettavasti en ollut ymmärtänyt, että kun perheen äiti sanoo ”jos sinulla ei ole muuta tekemistä, voisitko ehkä tehdä…” tarkoittaa ”Tee.” Myös muista asioista hän puhui, mutta päätin jättää vastaan väittämisen kun ei siitä mitään kaunista olisi kuitenkaan koitunut. Ainakin hyvä, että tämä hiljainen ärtymys saatiin avattua, sillä ymmärsin itsekin aistineen sen ja sen tarttuneen minuunkin. Sen, tai sitten kyseessä oli ärtymys saksan kieltä kohtaan.

Katutaiteilijan filosofinen sanoma meni minulta ohi.

                 Mutta kuten jo mainitsin, kävin myös muutamissa kaupungeissa Laufin lähellä. Olivathan ne toki hienoja ja niin edelleen, mutta enpä voi sanoa, ettäkö niissä olisi mitään uutta ollut. En olisi yhtäkään kokemusta köyhempi jos olisin jättänyt ne väliin. Niinhän se on: kaupungit ovat kuin toistensa kopioita; ainoa ero on nähtävyydet. 

Liehuva merirosvolippu huvitti minua suuresti. Pääsihän portistakin suoraan jokeen.

Pakkohan oli se sisäinen lapsi päästää valloilleen kun näin hienon lautan olivat tehneet.

Katujen nimeäminen on hoidettu huomattavsti paremmin Ranskassa kuin Suomessa

                 Mutta yhden vaikuttavan asian kuitenkin löysin: Suttgartin linna. Komea keskiaikainen linna, jossa oli muutamat maksulliset kaukoputket, kaiteet ynnä muuta perussettiä. Mutta! Mitään muuta siellä ei ollut! Yksi kahvila, ei muuta. Kukaan ei pyytänyt pääsymaksua, ei ollut aitoja, ei esteitä. Ensimmäiseen tuntiin en nähnyt linnassa ainuttakaan sielua. Vasta matkusteleva aasialainen perhe oli merkkinä siitä, että kyseessä oli kuin olikin linna kaupungin vieressä, eikä hylätty linna vuorilla. Samaan sarjaan kuului kyseiseen linnaan kuuluva kappeli. Hyväkuntoiseen, mutta silti hylätynnäköiseen rakennukseen uskaltauduin hetken epäröinnin jälkeen kun yllätyksekseni olin huomannut oven olevan auki. Sen hiljaisuudessa ja avoimuudessa oli jotain pyhää. Vain vieraskirja sieltä löytyi, kirkkoon kuulumatonta. Kerrassaan uskomatonta…

                 

"Can there actually be no turistshops?"

Ufojen laskeutuminen Kehliin järkytti kyllä aluksi, mutta oli loppujen lopuksi mielenkiintoinen kokemus

Ei kovinkaan kaukana Laufista sijaitsee Rastatt. Siellä asuu perhetuttuja joiden luona sitten kävin, totta kai. Lapset eivät melskanneet aivan kauhean paljon ja siellä oli muutenkin mukavaa. Lapsilla oli syntymäpäivät kun saavuin ja myöhemmin päädyin kirkon lasten iltaan jossa minä ja pari muuta nuorta sitten leikitimme lapsia. Rastatissa ollessani tunsin enemmän kotona kuin koskaan Laufissa. Tai ehkei kyseessä ollut kotona oleminen vaan vieraana. Ei tarvinnut miettiä, syönköhän nyt kohtuuttomasti tai mitään muutakaan. Tällä kertaa minä olin se vanha setä, joka tulee kahville iskän ja äiskän luo ja jolta voi ujosti ehkä kysyä jotain ja jos hän vastaa, niin se on todella hienoa ja kiehtovaa.

"Tuo puu näyttää mielenkiintoiselta. Hmm... Juna lähtee vajaan tunnin kuluttua, ehtisinköhän mennä sinne?"

Viisi minuuttia ehdin olla huipulla ja kyllä se juoksemista vaati ja pienen joen ylittämisen paljasjaloin, mutta oli se tarpeeksi mielenkiintoista käydä kuitenkin.

                 Nämä Rastattin ystävät saivat järjestetyksi minulle erään Laufilaisen tytön puhelinnumeron. Kävin hänen ja hänen ystäviensä kanssa pubissa eräänä iltana, mutta no… Mielenkiintoista se oli tapahtumana, mutta mukavaa? Ei sen enempää kuin jos olisin jäänyt kotiin lukemaan kirjaa. Kielimuuri lieni vielä liian korkea, vaikka viikkoja oli jo tuohon mennessä mennyt muutama.

                 Vasta kun suomalainen Hanna saapui taloon, pääsin usean viikon tauon jälkeen juttelemaan oikeasti. Pitkästi, vapaasti, mukavasti ja omasta tahdosta, ilman tunnetta, että puhun vain oppiakseni saksaa. Hanna oli ollut samassa perheessä töissä aikaisemmin ja oli poikaystävänsä takia nyt Saksassa. Ja minä pääsin purkamaan kaiken sen sonnan mitä Saksa oli minulle padonnut. Ainakin opin, että perheen äidin asenteet ja toimet eivät johdu minusta vaan hänen luonteestaan. Tutustuin myös muutamiin paikallisiin Hannan ansioista. Hän oli ollut kauemmin Saksassa omana aikanaan ja perheen poika oli tutustuttanut hänet paikallisiin. He olivat mainiota porukkaa, samanlaista kuin missä tahansa voisi olla. Eivät toki mitään erikoisia, mutta mukavia nontheless. Varsinkin erään nuoren kertomukset tekemästään Pyhän Jaakobin pyhiinvaelluksesta herättivät kiinnostustani. Siinä vasta haaste!

Vaikka ilmeeni on itsevarma, vain hetki sitten säikähdin puolikuoliaaksi kun pohdin syitä minkä takia tämmöinen heinikko oli aidattu. Ei ollut härkää, mutta aika lähellä se peura oli kun se ryntäsi pusikosta pakoon.

Heillä kun oli autoja, pystyimme liikkumaan vapaammin ja meidät vietiin eräälle näköalapaikalle keskellä yötä. Tuttu näkymä päivällä oli täysin erilainen yöllä kun pimeys vallitsi kaikkialla, mutta kaupunkien, kylien valot säteilivät hämähäkin seittien lailla pitkin maata. Jos ainoa kulkuvälineeni olisi ollut polkupyörä, tämä näky olisi jäänyt näkemättä; niin pimeässä olisin toivottomasti eksynyt, jos olisin edes siihen aikaan illasta jaksanut lähteä minnekään. Silloin kävi myös mielessäni: Kunpa pääsisin tänne ystävieni kanssa, joiden kanssa oikeasti haluan olla. Sillä tässä näkymässä on tunnelmaa!

Hämähäkit kutoivat elämänverkkojaan Reinin yli menevälle sillalle. Komeita verkkoja olivat.

Samalle sillalle oli kiinnitetty useita rakkauden lukkoja (vai mikä niiden nimi olikaan). Niistä sai melkeimpä romanttisen kuvan otettua.

                 Siihen nähden, että olin niin passiivinen kuin olin, ja että olin Saksassa vain kuukauden, ehdin kuitenkin kohtuullisen paljon tehdä: Ristiäiset, viisikymmenvuotissyntymäpäivät sekä kahdet kyläjuhlat. Ei mitään häkellyttävää, mutta mikä jottei.

Meikäläisen kämppiksen ruokailuhetki.

                 Viimeisenä päivänä vielä viimeisiä hommia hoitaessa perheen äidin minulle sanomat sanat: ”Putsasit auton hyvin. Kiitos.” sai minut suorastaan häkeltymään. Pohdin, olikohan kyseessä ensimmäinen kiitos tai kehu minkä sain. Tai ainakin ensimmäinen jolla tuntui olevan merkitystä, jota tarkoitettiin. Ja kaikesta huolimatta perheen äiti vielä lentokentällä kehotti minua tulemaan käymään jos vain olen joskus Saksassa. Käteen jäi purkillinen itse tehtyä aprikoosihilloa, kuohuviinipullo sekä 100€. ”Ehkei tämä ollut aivan menetetty kuukausi…” Siitä kertoo sekin, että saksan ylioppilaskokeet kirjoitettuani tuloksissa näyttäisi olevan merkittävä ero kevääseen nähden.

                 Ehkä kyseessä oli koko kuukauden ajan asenteeni. Saksan viha-rakastaa suhde ei liene kaikista hedelmällisin. Kohdatessani todellisen tulikokeen olin asennoitunut oikein. Kohtaamaan suuren haasteen ja ylittämään sen. Vastaavasti Saksassa oletin haasteen olevan jo nähty: ei se ole mitään uutta. Eikä minun tarvitse olla aktiivinen, sillä olen täällä vain kuukauden.

Tiivistäen koko kuukauden yhteen lauseeseen sanon: Huonokin elämys on hyvä kokemus.

Patojärvelle oli hanhille tehty kelluva pesä.

Suuria punaruskeita etanoita näkyi tämän tästä teillä ja ruohikossa

Vuoret olivat metsiä täynnä, mutta riipuliitäjien lähtöaukiolta näkymä oli komea.

Hornesgrinden valloituksesta jäi mieleeni ehkä paras muisto ja/tai kokemus Saksasta.

Täydellinen ihminen

”Mikä painaa mieltäsi hyvä ystävä?”

”On eräs asia jota olen pohtinut jo pidemmän aikaa. Kuinka olla täydellinen ihminen? Tiedätkö siihen vastausta?”

”Hmmm… Minkä takia sinä pohdit sellaista? Onko sinulla jokin erityinen syy siihen?”

”Jos elän, haluan olla niin hyvä kuin mahdollista. En halua, että minun takia tapahtuu mitään pahaa. Etten tuottaisi mitään pahaa, minun täytyy olla täydellisen hyvä. Kerro siis, kuinka minusta voisi tulla täydellisen hyvä ihminen.”

”En tiedä vastausta tuohon. Ei se liene edes mahdollista. Vain jumala voi olla täydellinen.”

”On totta, että on inhimillistä olla epätäydellinen. Mutta haluaisin olla niin täydellinen ihminen kuin mahdollista. Älä käsitä minua väärin. Tietystikään en yritä korottaa itseäni jumalaksi. Tahdon vain olla hyvä.”

”Jaa. Kerro siis, minkä takia haluat olla täydellisen hyvä? Etkö ole tarpeeksi hyvä ihminen tuollaisena kuin olet?”

”On toki totta, että olen parempi ihminen kuin useat muut, mutta aina on parantamisen varaa. Mitä taas tulee kysymykseesi, minkä takia haluan olla täydellisen hyvä, vastaan, että haluan olla täydellisen hyvä, sillä haluan, ettei minun takiani tapahdu mitään pahaa. Toinen syy on se, että tahdon olla jotain erityistä. Jos olen tavallinen ihminen, olen vain yksi sadoista tuhansista, eli en mitään.”

”Ymmärrän. Eli haluat olla hyvä, että olisit jotain erityistä.”

”Aivan.”

”Mutta onko tuo halu paha asia? Eikö halu olla jotain erityistä, ole itsekäs toive? Vaikka olisitkin hyvä ihminen teoiltasi, tuhoaako tahtosi olla hyvä, teon hyvyyden? Jos olet hyvä vain itsekkäistä syistä?”

”Sitä en tiedä. Se onkin ongelmani. En tiedä, autanko ystävää pulassa sen takia, että olen hyvä, vai sen takia, että haluan olla hyvä.”

”Siihen en osaa vastata. Jos et itse löydä vastausta siihen, tuskin kukaan löytää.”

”No entä kumpi on tärkeämpää, itse teko, vai ajatus?”

”Yleensähän sanotaan, että ajatus on tärkein.”

”Mutta eihän pelkällä ajatuksella saada mitään aikaiseksi. Köyhät eivät hyödy siitä, että Tahdon auttaa heitä, vaan siitä että Autan heitä.”

”Tarkoittaako tuo sitä, että teot olisivat tärkeämpiä?”

”Mutta mitä jos teen hyvän teon vain, että hyötyisin siitä myöhemmin itse? Eihän maailma toimi jos ihmiset toimivat pelkästään itsekkäin perustein. Mutta se ei myöskään toimi, jos ihmiset ovat hyväntahtoisia, mutta kykenemättömiä toimimaan sen mukaan. Kumpi on siis tärkeämpää, hyvä teko vai hyvä tahto?”

”Tuohon en osaa vastata. Kysyt liian vaikeita ystävä hyvä.”

”Älä hätäile, et suinkaan ole ensimmäinen joka ei ole osannut vastata tuohon.”

”Niin. Mutta onko teko kuitenkaan paha, vaikka sillä olisi jossain määrin itsekkäät tarkoitusperät? En nyt tarkoita pahoja ihmisiä, vaan sinua. Vaikka sinulla onkin teon syynä halu olla hyvä, niin tarkoittaako se heti sitä, että teko olisi paha? Kyse on kuitenkin sinusta. Et ole paha ihminen. Ja onko pieni toive itsensä kohottamisesta tuomittavaa?”

”Ehkei itsekkään toiveen aiheuttama hyvä teko ole suoraan paha. Riippuu varmasti siitä, onko itsekäs toive millä tasolla paha.”

”Niinpä. Eikä se, että toivoo olevansa erikoinen ole paha asia.”

”Niinkö se on?”

”Näin itse pohdin.”

”En oikein tiedä. En ole vakuuttunut. En sano ettäkö olisin paha, mutta epäilen omaa hyvyyttäni. Mitä tulee toiseen kysymykseesi: Minun mielestä on tuomittavaa tehdä jotain itsensä kohottamisen takia.”

”Minkä takia? Eikö ole aivan luonnollista toivoa olevansa arvostettu?”

”Tietysti on. Luonnollista, mutta onko se oikein toivoa niin? Arvostettu ihminen eli parempi kuin muut. Siinä korottaa itsensä muiden yläpuolelle. Mutta ihminen ei ole täydellisen hyvä olento. Ja se on juuri se mihin pyrin. Täydelliseen hyvyyteen.”

”Vai niin. Mutta siitä huolimatta sanon: Vaikka itse epäiletkin omaa hyvyyttäsi, niin minä olen vakuuttunut siitä, että olet hyvä ihminen. Olen tuntenut sinut jo vuosia. Aina olet uurastanut tehdäksesi hyvää ja koskaan en muista että olisit tehnyt jotain pahaa.”

”Totta. Mutta toisinaan olen kyvytön tekemään hyvää.”

”Miksi näin?”

”Toisinaan on hetkiä jolloin tiedän, että voisin auttaa toista, mutten kykene. Itsekkäät haluni ohjaavat minut tekemään omia mielitekojani sen sijaan, että auttaisin toista.”

”Olet aivan väärässä. Sinähän autat toisia ja teet paljon töitä toisten vuoksi.”

”Mutta voisin tehdä enemmänkin.”

”Se olisi liikaa vaadittu. Teet jo valmiiksi niin paljon. Minkä takia juuri sinun on uhrauduttava?”

”Aina joskus jonkun on pakko uhrauduttava, että saataisiin yhteisöä hyödyttäviä tuloksia. On aikoja jolloin kukaan ei halua uhrautua. Silloin minun pitää uhrautua. Yksilön kärsimys jää yhteisön hyödyn varjoon.”

”Mutta minkä takia juuri sinun? Miksei joku muu voisi tehdä sitä?”

”Kuten sanoin: Jos kukaan muu ei halua tehdä sitä on minun tehtävä se. Sillä jonkun on uhrauduttava ja jos kukaan muu ei sitä tee, minun täytyy.”

”Mutta se ei ole oikeudenmukaista.”

”Ei se välttämättä aina olekaan. Mutta olisi suurempi vääryys jos kukaan ei tekisi sitä. Sen takia Minä teen sen. Koska haluan olla hyvä.”

”Ymmärrän kyllä mitä tahdot sanoa, mutta kuten jo kysyin: Minkä takia juuri Sinun täytyy uhrautua?”

”Koska kukaan muu ei uhraudu, ystäväni, sen takia.”

”Hmmm.”

”Mutta mitä jos nautin siitä ajatuksesta, että minä olen hyvä? Minä olen hyvä, minä uhraudun, minä autan muita.”

”Onko väärin tuntea iloa siitä?

”Mutta jos ajattelen, että olen parempi kuin he koska teen näin.”

”Ymmärrän ongelmasi. On helppoa ajatella olevansa parempi kuin muut, varsinkin tämänkaltaisessa asiassa.”

”Mutta ei ole hyvä arvioida itseään muihin. Verrata toinen toisemme paremmuutta.”

”Myönnän, että sitä pitäisi pyrkiä välttämään.”

”Entä mitä sanot tapauksesta missä en voi auttaa, koska en kykene siihen? Joku tarvitsee senkaltaista apua jota en itse kykene antamaan johtuen taidoistani, asemastani tai kyvyttömyydestä.”

”Ei semmoisesta sinua voi syyttää jos et kykene auttamaan.”

”Ei kukaan minua syytäkään, mutta tässä pääsemme takaisin siihen mitä sanoin aiemmin: Hyvä tahto ei auta ketään. Silloin olen kykenemätön tekemään hyvää.”

”Joskus pelkkä hyvä tahto voi ilahduttaa toista.”

”Mutta mitä jos toinen ei tiedä tästä hyvästä tahdosta?”

”Mitä tarkoitat tuolla?”

”Jos toinen ei tiedä, että yritän auttaa toista. Jos en pysty auttamaan häntä, eikö ole väärin ilmoittaa kuitenkin yrittävänsä, vaikka tulosta ei tulisi?”

”Minkä takia se olisi väärin?”

”Jos minulla ei ole mitään mikä auttaisi henkilöä, minkä takia kertoisin siitä hänelle. Eikö se ole vain oman aseman korottamista. Kuin sanoisi: Minä olen hyvä ihminen, haluan auttaa sinua, mutten kykene.”

”Olisiko se silloin pahaa?”

”Emmekö todenneet, että tahto itsensä korottaminen ei ole hyvää? Mutta kuitenkaan en ole varma tästä. Sillä kuten sanoit, hyvä tahto saattaa ilahduttaa toista.”

”Niin. Eli onko se silloin hyvää vai pahaa?”

”En tiedä. Se riippuu varmasti ihmisestä ja tavasta jolla asia mainitaan. On pohdittava ilahtuuko toinen tästä tiedosta ja on ilmoitettava asia niin, ettei korosta itseään.”

”Kuulostaa hankalalta.”

”Sitä se onkin.”

”Mutta yhä sanon sen: Olet hyvä ihminen. Vaikket aina olekaan kyvykäs tekemään hyvää, se ei tee sinusta vähemmän hyvää kuin olet. Eikä ainakaan pahaa ihmistä. Päinvastoin, joskus minusta tuntuu, että olet liian hyvä tähän maailmaan”

”Miksi sanot noin?”

”Haluat auttaa muita jopa siinä määrin, että toisinaan meinaat romahtaa taakkasi alle. Olet ystävällinen. Teet aina kaikkesi ilahduttaaksesi muita.”

”Se johtuu vain siitä, että maailma on ollut niin hyvä minulle. Maailma on tehnyt minusta hyvän. En tullut itsestään hyväksi.”

”Ei, vaan tuo ajatuksesi tulee vain sinusta itsestäsi. Sinä osaat arvostaa sitä mitä sinulla on. Et haikaile suuruuksia, vaan olet iloinen tilanteessa kuin tilanteessa, kävi miten kävi.”

”Kuten jo sanoin. Se johtuu siitä, että tämä hyvä maailma on tehnyt minusta hyvän.”

”Maailma on tehnyt sinusta hyvän, eli Sinä olet hyvä.”

”Uskotko näin?”

”Totisesti.”

”……..Kiitos.”

”Sanoin vain totuuden. ”

”Lähden nyt, mutta näemme myöhemmin.”

”Näkemiin.”

Always bet on the chicken

Tämä vertauskuva on minulle annettu avattavaksi. Ja kautta partani! sen teen!

Always bet on the chicken

Maailmassa on tuhansia erilaisia ihmisiä. On olemassa loogisesti ajattelevia kyynikköjä, tähän hetkeen keskittyviä ryökäleitä, kansakuntia tuhoavia raivoajia. Mutta kenen puoleen tulisi käänytä? Yleisesti ottean, sankarit ovat he, joita ihaillaan ja heidän puoleensa ihmiset kääntyvät.
     Kansakuntien keskuudesta nousee sankareita sotien aikana. Odysseys, kuningas Arthur ja pyöreän pöydän ritarit sekä muut sankarit ovat laajalti tunnettuja ja tarinoita heistä ja heidän teoistaan kerrotaan ympäri maailmaa, vielä satojen, jopa tuhansien vuosien päästä. Mutta mikä tekee ihmisestä sankarin? Yhteisen hyvän eteen taisteleminen, pahaa vastaan astuminen, uhrautuvaisuus, tekojen tekeminen, joita yksittäisten ihmisten ei pitäisi pystyä tehdä. Mahdottoman yrittäminen; ja siinä onnistuminen. Mutta kaikkein tärkein asia on kuitenkin henki. Tullakseen sankariksi, täytyy kuolla. Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan, kukaan ei ole sankari eläessään. Sankariuteen kuuluu sankarikuolema. Ylivimaisen vihollisen edessä, uhrautuen muiden puolesta, mitä vain. Tai jos kuolema on levollinen, arvonimen sankari saa kuitenkin vasta kuolemansa jälkeen.
     Mutta ketkä sitten jäävät eloon sotatantereella jos sotasankarit kuolevat? Onnekkaat paskiaiset ainakin. Heidän lisäksi... Pelkurit. Petturit ja säälittävät henkilöt jotka eivät edes osallistuneet taisteluun. He ketkä ova pelkureita kuin kanat. Chickens.
     Always bet on the chicken tarkoittaa juuri tätä. Älä ole sankari, älä yritä yli voimiesi. Siitä seuraa vain pahaa. On olemassa toinen tie, ja vaikkei se ole niin arvostettu ja ihailtu, on se siitä huolimatta vähintään yhtä hyvä tie, egoistiselta kannalta ehdottomasti parempi.
     Elämä on epävarmuutta. Tulevaa ei voi tietää ja kaikki tekomme ovat kuin uhkapeliä, sillä on pelkkää kohtalon ivaa, miten päätöksemme meidät johavat. Voi olla, että sotasankari jää eloon, että hän on sankari, vaikkei koekkaan kovaa kohtaloa. Voi olla, että pelkurit, pakenijat teloitetaan. Mutta todenäköisyyksistä voidaan päätellä, että hän joka lähtee rynnäkköön vastustajaa päin kuolee varmemmin kuin hän, joka pakenee. Elämä on epävarmuutta. Sitä tarkoittaa sana "bet".
     Always bet on the chicken tarkoittaa siis tätä: "En tiedä huomista, enkä voi nähdä tulevaisuuteen. Mutta älä leiki sankaria, sillä heidän kohtalonsa ei ole suloinen. Toimi voimiesi mukaan; Liian yrittämisestä ei seuraisi mitään hyvää."

Mies, joka tanssi tulta

Oli synkkä talvi-ilta. Lumikinokset peittivät maat ja kylmyys oli ajanut eläimet pesiinsä talven lepoon. Vain yksi kulkija käveli tiellä keskellä metsää. Nuori mies puhalsi ilmaa keuhkoistaan ja katseli höyryn kulkua pimeässä illassa. Hän hymyili. Kuka tahansa muu olisi palellut ulkona, jopa parhaimmissa talviturkeissa, mutta miehellä oli päällään vain edestä aukinainen pitkä viitamainen punainen kaapu. Kapuun oli kirjailtu kultaisella langalla suuren, ylvään linnun kuva. Mutta miestä ei paleltanut. Hänen sisällään paloi tuli.
     Pian hän näki matkan päästä kajastavaa valoa. Hän saapuisi kohta määränpäähänsä. Suuri rakennus, halli, joka oli kylän, johon hän oli saapunut, päälikön talo. Kylän väki oli kokoontunut sinne, niinkuin aina talviöisin. Oli helpompaa lämmittää vain yhtä rakennusta, kuin montaa. Mies astui sisälle taloon ja lämmin aalto pyyhkäisi hänen ylitseen. Talon soitto ja lämmin henki tarttui häneen. Kyläpäälikkö huomasi hänet ja karjaisi iloisen tervehdyksen. Hän oli tervetullut tänne.
     Hänet tunnettiin nimellä Furo. Nimi oli peräisin erään kylän pääliköltä, joka oli kunnioittanut häntä tällä nimellä, nimellä jolla kylän sankareita oli nimitetty vuosisatojen ajan. Niin, häntä arvostettiin hänen erityisen tanssinsa ansiosta. Furo kuljeskeli aina talvisin kylästä kylään esittäen tanssiaan. Ihmiset nauttivat tanssista sekä sen kauneuden vuoksi, mutta myös sen konkreettisen hyödyn vuoksi. Hänen tanssinsa oli Tulta.
     Niinkuin aina, myös nyt Furo aloitti tanssinsa. Hän asettui talon, suuren salin keskellä olevaan suuren nuotion hiillokselle. Ihmiset istuivat hänen ympärillää, antaen miehelle runsaasti tilaa. Hän otti askeleen. Toisen. Musiikki alkoi soida. Miehen ruumis liikkui sulavasti hänen astellessaan tulikuuman hiilloksen päällä. Mutta hiillos ei polttanut häntä. Tuli ei kaltaistaan satuta. Vähitellen Furo alkoi muuttua. Hänen ihonsa väri muuttui punaisemmaksi. Hänen ruumiinsa alkoi höyrytä. Kun hänen tanssinsa pääsi huippupisteeseensä hän leimahti hulmahtaen liekkeihin. Liekit oli osa häntä. Hän liikkui kuin sulavasti kuin vesi, leikkisästi kuin tuli. Hän paloi, hiuksensa muuttui puhtaaksi tuleksi, kaapunsa muuttui puolittain liekiksi. Ja hänen tulensa ja lämpönsä lämmitti kaikki jotka olivat salissa. Lämmitti niin heidän ruumistaan kuin henkeään. He näkivät miehen liekeissä, välillä pohtien oliko miestä olemassakaan kun ainoa mitä oli nähtävissä oli suuret lieskat, mutta heti seuraavana hetkenä mies palasi näkyviin harras hymy kasvoillaan, silmät suljettuina.
     Furo tanssisi koko illan ja yö salissa. Hänen ottaessa viimeiset askeleensa ihmiset olivat jo viimeiseen asti mennyt nukkumaan. Hän astui pois liekeistä ja hänen ihonsa ja ruumiinsa palasi normaaliksi. Mies näytti samalta kuin oli näyttänyt ennen Liekkien tanssiaan. Pelkkä sisältä kumpuava rauha oli kertomassa tapahtuneesta. Se, ja nuotio joka paloi yhä, vailla mitään mikä siinä palaisi. Furon liekit viipyisivät siinä muutamia päiviä ennen kuin ne sammuivat. Ja niin, kaikessa hiljaisuudessa Furo poistui ulos pimeään talveen. Talveen joka on aina ollut, ja on aina oleva yhtä pimeä ja kylmä.
     Niin eteni Furon elämä, tanssien kylissä, luoden lämpöä ihmisille talven keskellä. Hän vaelsi talvessa, kylästä kylään. Niin kuin hän teki aina.
     Oli kuitenkin eräs kylä, joka oli Furolle erityisen tärkeä, Marre. Hänen kotikylänsä. Kotikylänsä jonne hän nyt palaisi. Hänen sydämensä riemuitsi hänen saavuttuaan perille oltuaan kymmenen kymmenpäiväistä poissa. Tuttu kyläpäälikön talo oli samanlainen kuin se oli ollut jo vuosikymmeniä. Vihdoin hän oli kotona.
     Hän tönäisi oven auki riemuisaan. Tuttujen ihmisten kasvot kääntyivät katsomaan häntä, tutut seinillä roikkuvat eläinten sarvet ja taljat roikkuivat missä ne ovat aina olleet. Jopa salin haju oli hänelle erityinen, vaikka ulkopuolinen sanoisi, että kaikkien kylien salit haisevat samalta. Salin keskellä, vain vähän matkan päässä nuotiopaikasta istui suuri puinen veitos. Suuri laululintu, kylän suojeliahenki.
     Furo tervehti vanhat ystävänsä, kertoi tarinoita muista maailmoista ja uutisia toisista kylistä. Hän söi kyläläisten tarjoamia ruokia ja joi heidän juomiaan. Sitten oli aika hänen tanssin. Hän astui nuotion päälle ja alkoi liikkua. Vähitellen liikkeet voimistuivat ja liekit nousivat korkeammiksi. Hän oli Kotona!
     Joka hetki hän tanssi yhä kiivaammin. Hän halusi jakaa riemuaan ystävilleen ja hän tanssi enemmän ja palavammin kuin koskaan. Liekit kasvoivat ja kävivät kirkkaammiksi. Kohta hän katosi kokonaan liekkeihin. Hänen ajantajunsa katosi. Ei ollut muuta kuin kotiinpalaamisen ilo, liekkien syleily sekä niiden lämpö.
     Yhtäkkiä hän kuuli kirkaisuja ympäriltään. Hitaasti, vähitellen hän lopetti tanssinsa ja astui alas nuotiolta. Mutta liekit ympäröivät hänet yhä. Hän katsoi hädissään ympärilleen ja tajusi viimein mitä oli tapahtunut. Hän oli tanssillaan saannut koko salin liekkeihin. Ihmiset säntäilivät paniikissa ulos pimeään. Liekit levisivät salin keskeltä nopeasti ympäri taloa. Erään miehen vaatteet olivat syttyneet tuleen ja hän ryntäsi ulos ja hyppäsi lumihankeen. Furo juoksi ulos ja katsoi kauhuissaan ympärilleen. Ihmiset katsoivat liekkejä järkyttyneinä, toiset itkien, toiset yrittäen rohkaista tovereitaan, kaivaten itsekin rohkaisua. Päälikön talo oli jo ilmiliekeissä. Kukaan ei enää sanonut sanaakaan. Kukaan ei tiennyt mitä tehdä tai ajatella. Kaikki vain katsoivat liekkejä.
     Kohta talon seinät ja katto romahtivat. Keskellä salia seisoi yhä puinen lintu. Tuntui, että se olisi katsonut Furoon. "Sinä aiheutit tämän". se tuntui sanovan.
     "En minä halunnut tätä!", Furo olisi halunnut huutaa. Hän luuhistui polvilleen maahan. Ei hän halunnut tätä. Hän halusi vain tanssia; iloita ja tuottaa muillekkin iloa. Ei hän halunnut mitään pahaa.
     Kyynel valui hänen poskelleen. Lintu katsoi häntä syyttävästi kunnes sekin hävisi tulen voimalle ja tuhoutui.

Minun arvoni

Tervehdys.

Iltaa. 

Tiedätkö... On olemassa asia mihin tahtoisin saada vastauksen.

Kerron sinulle vastauksen jos vain pystyn. Ja jos en pysty, niin autan sinua löytämään vastauksen.

En usko, että voin löytää tähän kysymykseen vastausta. Kyse ei ole niin yksinkertaisesta asiasta jonka  voisi ratkaista helposti.

Kerro se silti, ja ehkä pystyn auttamaan sinua.

Kerron siis: Mikä on minun arvoni?

Sinun arvosi? Tarkoitatko ihmisarvoa; mikä on ihmisen arvo?

En. Tahdon tietää mikä on Minun arvoni. Kuinka tärkeä ihminen olen. Kuinka hyvä olen elämässäni.

Ymmärrän.

Ihmisen arvon määrittää ihmiset hänen ympärillään. Minun arvoni on riippuvainen ihmisistä jotka kohtaan elämässäni.

Etkö voi kysyä helitä elämäsi arvoa?

Voin toki kysyä, mutta vastausta en voi saada. Ihmiseen ei voi luottaa tässä kysymyksessä. Ihmiset ovat liian hyviä vastaakseen totuudenmukaisesti. Tai vastatkoot totuudenmukaisesti, en voi koskaan tietää onko kyseessä totuus. Kysymykseen vastaaminenkin on äärimmäisen vaikeaa vaikka tietäisi vastauksen. Ja voi myös olla, etteivät he itsekkään tiedä vastausta.

Totta. Ihminen ei tunne minkään arvoa, mikä hänellä on. 

Aivan. Niin kauan kun kävelen tällä maalla, he eivät välttämättä tiedä arvoani. Ainoa mahdollisuus saada todellinen arvoni selville on siirtyminen seuraavaan maailmaan. Ihmisten suru ja heidän elämänsä minun jälkeeni olisi elämäni arvo.

Uskotko, että silloin saisit asian selville? Silloin et ainakaan olisi enään todistamassa omaa arvoasi.

Olet oikeassa. Vaikka toisaalta jossain syvällä itsessäni uskon, että siten voisin nähdä oman arvoni.

Silloin on jo liian myöhäistä siihen.

Aivan. Tiedon hinta on kallis. Sen takia minulla ei olekkaan muuta mahdollisuutta kuin elää epätietoisuudessa.

Mutta tiedätkö... On olemassa toinenkin tapa saada arvonsa selville. Teot.

Teot?

Ihmisten sanat voivat valehdella, mutta teot ovat tosia. Teot kertovat enemmän kuin tuhannet sanat. Muistatko kun eräs neito todisti arvostuksensa sinua kohtaan?

Aivan, hän!

Vaikka hän olisi voinut jo mennä ja kaiken olettamuksen ja järjen mukaan hän olisi mennyt. Mutta hän jäi odottamaan sinua. Sinua, joka sillä hetkellä et voinut lähteä, vaan vasta myöhemmin.

Olet oikeassa. Hän osoitti teoillaan minulle arvostavansa minua. Hänellä ei ollut syytä jäädä. Mutta hän jäi...

Kyseessä oli kuitenkin vain pieni teko?

Pieni teko... Mutta se merkitsi  minulle enemmän kuin uskoisi....... Toivon vain, että voisin itsekin todistaa ystävieni arvon heille.

Niinhän sinä teet. Toistuvasti, aina.

Se mitä minä teen, on vain pientä ja merkityksetöntä.

Minkä takia sinun tekosi olisi yhtään vähempiarvoisia kuin toisten? Teet samaa mistä juuri itse puhuit.

Se on mitä olen. Minä teen sitä. Se ei todista mitään. Teolla on suuri vaikutus vain jos se tehdään Sinun vuoksesi. Minä teen niin aina, riippumatta henkilöstä. Olen hyvä kaikille. Sen takia omat tekoni eivät ole suuria. Lisäksi muut ihmiset eivät osaa arvostaa sitä samalla tavalla kuin minä.

Minkä takia luulet niin?

Älä pyydä minun sanoa sitä.

Koska muut ihmiset ovat typeriä. Sitäkö tahdoit jättää sanomatta?

Typeriä... Tuo on karkeasti sanottu. Mutta kyllä, se on mitä ajattelen. Kukaan muu ei ajattele asioita samaan tapaan kuin minä. Kukaan muu ei ajattele, että mainituilla, pienillä teoilla olevan mitään merkitystä.

Siinä tapauksessa et ole niin viisas kuin kuvittelin. Luulenpa, että voisit yllättyä jos tietäisit.

Tiedän. En itsekkään pidä siitä, mutta se on mitä uskon. Mutta olet oikeassa. On väärin ajatella niin, sillä minä en ole mitään. Olen vain yksi henkilö, minussa ei ole mitään erikoista. Jos minä ajattelen miten ajattelen, miksei muutkin?

Mikä on erikoista, mikä on normaalia? Sitä on mahdotonta sanoa. Mutta tässä hetkessä se on toisarvoista.


Olet oikeassa. Sitä emme pohdi tänään... Mutta ovatko teotkaan täydellisen luotettavia? Toki teotkin voivat olla valheellisia yhtälailla kuin sanatkin?

Toisinaan kyllä. Mutta sanat eivät maksa mitään. Sanoilla on helppo valehdella, vaivatonta. Sanoilla voi valehdella välttääkseen epämukavan tilanteen. Mutta jos ihminen valehtelee teoillaan, täytyy hänellä olla siihen painavampi syy. Teot maksava aikaa ja vaivaa. Enkä usko, että kenelläkään jonka valheilla ja totuudella olisi sinulle merkitystä valehtelisi sinulle teoillaan. He eivät tekisi sitä. Pitää vain luottaa ihmiseen.

Enpä tiedä.

Ja joskus tulee tilanteita jolloin teoillaan Ei Voi valehdella. Jolloin teko on niin suuri, että tiedät voivasi luottaa tekoon.

Niitä tulee vastaan harvoin. Hetkiä, jolloin voi totisesti todistaa ihmisen arvoa teoillaan.

Totta. Mutta kyse onkin siitä, että näkee tilaisuudet ja käyttää ne.

Sydämen ja järjen ääni

Tervehdys

Mikä vaivaa mieltäsi tänään?

Mistä tiedät että pohdin jotakin?

Tunnen sinut. Tiedän sinut. Tulit luokseni, sillä tarvitset minua.

Olet viisas ihminen. Sinun kanssasi voin keskustella tärkeistä asioista.

Tietysti. Aina. Mutta kerro. Mikä vaivaa mieltäsi tänään?

Pohdin sydämen ja järjen ääntä. Kumpi niistä on vahvempi? Kumpi niistä on tärkeämpi? Kumpaa niistä pitäisi kuunnella?

Mitä tarkoittavat sydämen ja järjen äänet?

Luulen että tiedät jo. Sydämen ääni on sisäinen äänesi, joka tahtoo tehdä asioita ilman, että niillä olisi järjellistä perustelua. Se on vain tunne. Et tiedä minkä takia näin tekisit, mutta haluat tehdä niin. Järjen ääni on taas rationaalista ajattelua, joka näkee hyödyn ja haitan ja punnitsee ne ja näkee lopputuloksen. Järjen ääni kertoo mitä kannattaa tehdä ja mikä on parempi jättää tekemättä. Ymmärräthän?

Toki. Ja kysyt nyt kumpaa näistä äänistä pitäisi kuunnella... Eikö usein sanota, että sydäntään tulee kuunnella. Suurmiehetkin ovat sanoneet, että miehen kannattaa seurata intuitiotaan, toimia vaikkei teolle löytyisi järjellistä perustelua.

Tosi on. Mutta sydän voi olla joskus sokea. Tällöin se voi ohjata sinut harhaan, ei onneen.

Tarkoitatko siis, että olet kyseistä ajatusta vastaan? Että ihmisen tulisi kuunnella järkensä ääntä ohi sydämensä äänen?

En tiedä. Usein olen tehnyt asioita sydäntäni kuunnellen ja harvoin olen mitään katunut. Mutta kuitenkin... Mihin sydämen ääni läheisesti liittyy on rakkaus. Ja usein on sydämeni sanonut minulle sanoja, mutta järkeni on torjunut sanat ja tiedän, että olen tehnyt oikean ratkaisun.

Sitä et voi tietää, sillä olet ainoastaan nähnyt mitä toisen tien päästä löytyy. Toinen tie on sinulle yhä tuntematon.

Olet oikeassa. Mutta mitä sanot tarinasta miehestä, joka rakastuttuaan naiseen paloi tämän polttavassa sylissä. Nainen oli katala ja huijasi miestä ja anasti tämän omaisuuden. Mies siis kadotti omaisuutensa ja aiheutti vanhemmilleen sekä itsellee suurta häpeää vain sen takia, että hän seurasi sydämensä ääntä eikä järjen ääntä.

Olen kuullut tarinan josta puhut. Mutta se on vain tarina.

Tarinoissa piilee aina totuus. Mutta minulla on kokemusta tästä, vaikka se onkin kaukana tarinan surullisuudesta. Sydämeni ohjasi minut kerran kohti erästä naista. Järkeni taas tiesi, että sydämeni oli tuolloin sokea. Siitä ei ollut epäilystäkään. Tuskin edes tunsin häntä. Jos olisin seurannut sydäntäni, olisin varmasti kulkenut harhaan. Näin uskon.

Mutta kaikesta tästä huolimatta olet yhä sitä mieltä, että sydämen ääntä on tärkeää kuunnella. Olenko oikeassa?

Olet. Kaikesta tästä huolimatta kuuntelen sydäntäni ja olen kokenut paljon siitä syystä, että olen seurannut sydäntäni, enkä ole jäännyt pohtimaan järjellistä perustelua teolleni.

Onko silloin kyseessä ollut sydämen ääni liittyen rakkauteen?

Ei. Kyseiset asiat jotka olen tehnyt, ovat olleet päätöksiä aivan muista asioista. Ilman syytä olen seurannut pelkkää tunnetta ja tehnyt jotain, jotakin. Mutta nämä asiat eivät ole liittyneet naisiin tai rakkauteen vaan veljeyteen ja kertomuksiin, legendoihin.

Ymmärrän. Entä olisiko mahdollista olla tasapainossa sydämen sekä järjen äänen kanssa?

Olen yrittänyt sitäkin. Usein se toimiikin. Mutta ei aina. Toisinaan järki sanoo ei kun taas sydän sanoo kyllä. Ja se on häirinnyt minua jo kauan. Enkä tiedä miten minun tulisi toimia.

Valitettavasti en osaa neuvoa sinua tässä.

Ehkä minun pitäisi seurata sydämeni ääntä. Jos löydän oikean tien, hyvä. Jos astun harhaan voin aina palata takaisin.

Takaisin palaaminen ei ole aina helppoa. Tai edes mahdollista.

Valitettavasti olet oikeassa.

Lisäksi sinä pelkäät.

Niin pelkäänkin. Pelkään astuvani harhaan.

Älä pelkää. Koskaan ei mitään pahaa ole tapahtuva sinulle vaikka astuisitkin harhaan. Se on oikeammin kasvamista. Ja elämistä.

Entä jos pelkään myös muiden puolesta kuin itseni?

Entä jos sinun on mahdollista ohjata muita ihmisiä oikealle polulle jos vain uskoltaudut astua eteenpäin.

Niin. Mahdollista ohjata muita ihmisiä oikealle polulle... Tai harhaan.

Rukous

Oi mahtava jumala. En usko sinuun, se sanottakoot, mutta vaikka uskoni ei ole vahva, auta minua. Anna minulle anteeksi.

Anna minulle anteeksi asiat joita olen tehnyt. Joista olen vasta myöhemmin ymmärtänyt tehneeni väärin. Miten voin keneltäkään pyytää niitä anteeksi? Asioita jotka ovat jo unohdettu. Asioita joiden anteeksi pyytäminen olisi enää pelkkää itsensä korostamista.

Asiat joita olen jättänyt tekemättä. Joista olen myöhemmin ymmärtänyt, "näin minun olisi pitänyt toimia." Kyvyttömättämömyyttäni tehdä oikein. Tilanteet joissa olisin voinut auttaa ystävääni paremmin, rohkaista häntä enemmän, olla hänelle parempi ystävä. Mutta joissa astuin harhaa, joissa tein erheen.

Asiat joita kukaan ei voi antaa minulle anteeksi. Pelkästä kohteliaisuudesta tai syystä etteivät tahdo pahoittaa mieltäni he vastaavat minulle vastoin omaa tahtoaan. Asiat joita kukaan ei voi antaa minulle anteeksi, sillä en voi tietää onko erheeni pois hänen hartioiltaan vai tahtooko hän helpottaa minun taakkaani.

Asiat joita en enää voi pyytää anteeksi, sillä olen tehnyt rikkomukseni jotakin henkilöä kohtaan, jota en enään koskaan tule näkemään.

Kerrat jolloin joku on ollut minulle kateellinen. Kerrat jolloin joku on ihastunut minuun, mutten ole vastannut tunteeseen. Kerrat jolloin olen ollut esikuvana muille, mutten ollut käyttäytynyt miten minun kuuluisi.

Virheeni ja puutteeni. Että olen sellainen kuin olen. Etten ole täydellinen. Perisynti joka vaivaa minua ja jonka takia teen väärin. Siltä en voi mitenkään välttyä sillä olen vain ihminen. Siitä hulimatta se on epätäydellisyys jota pyydän anteeksi. Anna minulle anteeksi aikoina jolloin olen huono, vaikka voisin olla hyvä.

Anna minulle anteeksi oi jumala. Minä en usko Sinuun, mutta usko Sinä minuun.

Anna minulle anteeksi.

Aamen.

Elämän tarkoitus

Olet sittenkin täällä

Kyllä.

Vaikka suhtauduit minuun epäilevästi. Mutta en ole yllättynyt. Tiesin että tulisit.

Olet oikeassa. Mutta älä syytä minua epäilyistäni.

En tietenkään. Se on vain normaalia. Mutta mikä painaa mieltäsi?

Olen pohtinut elämän tarkoitusta.

Oletko päässyt jonkinlaiseen lopputulokseen?

Kyllä. Elämän tarkoituksen on oltava jotain joka on neutraali kaikille maailman ihmisille.

Mitä tarkoitat tuolla?

Se tarkoittaa, että elämän tarkoituksen on oltava jotain, jonka kuka tahansa voi saavuttaa riippumatta asemasta, varakkuudesta tai kyvykkyydestä. Tai elämän pituudesta. Jotain joka on tasa-arvoinen kaikille.

Mikä voisi olla asia, joka on riippumaton mistään niistä?

Vastaus on yksinkertainen. Mikä asia tulee elämässä vastaan niin kuninkaille sekä kodittomille? Suurille sotureille ja vammaisille miehille? Vanhuksille sekä sylilapsille? Vastaus on yksinkertainen. Se on kuolema.

Kuolema?

Aivan. Kuoleman edessä kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia. Kuninkaat kuolevat, soturit kuolevat, oppineet kuolevat, kaikki kuolevat. Jopa lapset, jotka eivät elä ensimmäisiä elinpäiviään kauempaa kuolevat samanarvoisina kuin kaikki muut.

Kuolevat lapset eivät saavuta mitään, tee mitään eikä heille tapahdu mitään. Heille on vain kuolema. Sitäkö tahdot sanoa?

Totisesti. Ja koska myös heillä pitää olla mahdollisuus toteuttaa elämänsä tarkoitus, ainoa vaihtoehto on kuolema.

Ymmärrän mitä sanot. Mutta mitä mieltä olet ajatuksesta, että elämän tarkoitus on elämä itsessään?

Elämä.... Itsessään...?

Niin. Elämän tarkoitus ei ole mikään teko tai tapahtuma vaan yksinkertaisesti elämä, jonka elämme. Olipa se lyhyt tai pitkä, kunniakas, synkkä tai helppo. Jokainen meistä elää jonkinlaisen elämän.

... Tuo oli... viisaasti sanottu. En ymmärrä miten en itse tullut ajatelleeksi tuota. Ajattelin vain kuolemaa elämän tarkoituksena, itse elämän unohdin.

Se ei ole ollenkaan häpeä. Mutta myös on mahdollista, että jokaisella ihmisellä olisi oma tarkoituksensa.

Ihmisen oma tarkoitus? Elämän tarkoitus, joka ei olisi yhtenäinen kaikille? Minkälainen tarkoitus se voisi olla?

Se voi olla mitä tahansa. Kuninkaan elämän tarkoitus on johtaa kansaansa. Työläisen elämän tarkoitus on tehdä työtä. Kodittoman elämän tarkoitus on maksaa kurjuudellaan kuninkaansa palatsi. Huijarin elämän tarkoitus on opettaa ihmisiä olemaan varovaisempia. Sinun elämän tarkoitus on olla hyvä ystävä ja ihminen.

Mitä puhut? Uskotko itsekkään tuohon?

En tiedä. Miten voisinkaan? Ehkä ihmisen ei ole tarkoitus tietää elämänsä tarkoitusta. Tai ehkä elämällä ei ole tarkoitusta.

Tarkoitatko, että ihmisellä ei olisi mitään tarkoitusta maailmassa? Minkälainen jumala olisi niin julma, niin välinpitämätön? Minkälainen jumala tekisi niin?

Minkälainen jumala? En tiedä... Uskotko Sinä jumalan olemassa oloon?

Mikä maailma minne palasin!

Tiedustelen onko paikka varattu. Ei ole, joten istun siihen. Siinä oli ensimmäinen ystäväni. Näen, tutustun, sulaudun. Mutta sitä ennen näen parhaan ystäväni, jota en käytännössä ollut koskaan ennen nähnyt. Tilanne oli hämmentävä.

Tervehdin jokaista käytävällä. Mutta silti minua painaa murhe. Nämä ryökäleet lähtevät. Saakelin kommunisti, aivottomat friikkinörtit! Suinkaan se ei ollut ainoa asia joka mieltäni mutkistaa. Onhan päälläni sekä omalaatuinen näytelmä monologi, ahdettu aikataulu sekä tämä tunteiden myrsky joka tappaa jokaisen aivosolun jonka vaan saa kiinni. Kai se on vain elämää.

                      Talvi tuli, riemuitsin lumesta ja kylmyydestä. Nautin viimeisistä hetkistä abi-tovereiden kanssa. Kevät tuli, riemuitsin pyöräilemisestä. Itken ja nauran enemmän kuin koskaan nähdessäni penkkarit. Mutta olen jo nähnyt kakkosten suuruuden. Kesä tuli, nautin tulevasta huolettomuudesta, mutta suren sitä, että ystäväni tulevat katoamaan. Arki on ollut niin riemukasta. Toisinaan.

                      Saan tyttäristä useita ystäviä. Se on minulle outoa. Erilaista kuin ennen. Ja siveän suomineidon stereotypia on tuhottu. 

Päivä joka on koittava

Siitä oli jo melkein kaksi vuotta kun asiasta tiedotettiin. Silloin vielä kukaan ei uskonut siihen. He eivät halunneet uskoa. Vähitellen se on kuitenkin käynyt kaikille selväksi. Mahdotonta sanoa, mistä he tietävät sen, miten he ovat niin varmoja asiasta. Mutta he tietävät sen. Vaikkakin... Varmasti on vielä ihmisiä jotka uskottelevat itselleen ettei niin ole. He ovat typeriä. He pelkäävät, joten he kieltävät totuuden itseltään. Toki se on ymmärrettävää.
          Näiden viimeisien kahden vuoden aikana maailma on ollut sekaisin. Aluksi ihmiset olivat epävarmoja ja hämmentyneitä. Eksyksissä. Jotkut myivät kiireellä kaiken minkä omistivat. Toiset yrittivät hyötyä tästä ja ostivat kaiken. "Se ei kuitenkaan tule. Se on pelkkä vale.", he sanoivat itselleen. Kuinka väärässä he olivatkaan. Kuitenkin... Maailma ajautui talouskriisiin vuoden päästä tiedon julkistamisesta kun ihmiset viimeinkin myönsivät totuudesta. Sen jälkeen mikään ei ole ollut ennallaan. Ihmiset halusivat myydä kaikkea mitä omistivat. Kukaan ei ostanut niitä, muutamia harhaluuloisia lukuunottamatta. Iso väkijoukko lopetti töissä käymisen. He eivät halunneet tuhlata aikaansa. Onneksi he, jotka työskentelivät siellä, missä näinäkin vuosina on tarvittu ihmisiä, pysyivät suurilta osin työpaikoillaan. Pellot, sairaalat, palokunta... Mutta kuitenkin koko maailma jonka tunsimme luhistui ihmisten sekasortoon puoli vuotta sitten. Raha menetti viimeistään silloin merkityksensä. Suuria mellakoita syntyi kaikkialla maailmassa. Ihmiset olivat surullisia ja vihaisia. Ikäänkuin se olisi hallituksen vika, he suunnistivat vihansa siihen. Tulipalot, haavoittuneet, kuolleet... Tuho.
          Tarpeeksi kauan riehuttuaan ihmisten viha kuitenkin sammui surun ja apaattisuuden ottaessa paikkansa. Mitä se olikaan hyödyttänyt? Jotkut olivat päässeet pois tästä maailmasta, mutta ihmiset ymmärsivät, ettei heidän kohtaloaan ollut muuttaminen. Me kaikki jaamme saman kohtalon, eikä se tule muuttumaan. Vähitellen oikeuden ja lain tilalle syntyi maailma, missä kaikki oli sallittua. Murha, ryöstö, raiskaus... Toteltiin vahvimman oikeutta.
          Maailmanuskonnot olivat joutuneet myös myrskyn keskelle. Ihmiset kääntyivät ahdingossaan jumalan puoleen. Ja koska se ei ollut auttanut, kirkkoja oli poltettu ja tuhottu. Papit ja uskovaiset jotka puolustivat kirkkoja oli murhattu samalla. Myös muutamia uusia jumalia syntyi ihmisten laittaessa toivonsa mihin tahansa. Turhuutta... Pelkkää turhuutta...


Minä olin tiennyt tämän päivän vielä koittavan. Olin tiennyt sen jo kauan sitten. Sitä, tapahtuisiko se minun elinaikanani, en tiennyt. Mutta olin kuitenkin varautunut siihen. Istuin taloni terassilla siemaillen mainion vuosikerran viiniä. Se oli maksanut pienen omaisuuden kun olin ostanut sen tätä hetkeä varten vuosia sitten, mutta nyt tiesin sen olevan sen arvoista. Totisesti, se oli parasta juomaa mitä olin juonut. Viinin lisäksi olin myös varannut itselleni konvehteja. Pitkään säilyviä sekä yhtä kalliita kuin viini. Mutta erinomaisia. Beethovenin Kuutamosonaatti soi hiljaa takanani. En ollut koskaan kuunnellut klassista musiikkia. Olin tutustunut menneiden aikojen suurmiesten tuotantoon vasta kun kuulin uutiset kaksi vuotta sitten. Sen jälkeen en enään kuunnellut muuta musiikkia. En tiedä miksi. Ehkä se tuntui jotenkin oikealta musiikilta kuunnella nykyisessä maailmassa.
          Katsoin alas kaupunkiin. Tulia paloi siellä täällä. Jossain oli sähköäkin jäljellä. Tänään oli erityinen ilta. Kaikki olivat varautuneet tähän omalla tavallaan. Veljekset juttelivat keskenään, rakastavaiset istuivat kaksin hiljaisuudessa, jotkut joivat itsensä humalaan, ettei heidän tarvitsisi nähdä mitä oli tapahtuva. Kaikkialla oli aivan hiljaista. Itse olin hyvästellyt veljeni eilen. Olimme istuneet pitkään hiljaisuudessa. Mitään ei tarvinnut sanoa. Kaikki sanottava oli jo sanottu. Nyt hän viettäisi viime hetkensä perheensä kanssa. Se sopi minulle. Olin aina mieltynyt yksin olemiseen. Sen takia en ollutkaan naimisissa.
          Niin, naimisissa... Oli kyllä seurustellut. Laura oli ollut hurmaava nainen. Mutta ei. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään. En tiedä kaipasinko häntä nyt. Ero oli ollut raskas, mutta suhteen aikana olin kasvanut ja elänyt. Elämäni olisi paljon köyhempää jos en olisi tavannut häntä.
          Ei... En kavannut häntä, enkä katunut, että olin ollut sellainen kun olin. Ero oli ollut oikea ratkaisu, vaikken itse sitä silloin nähnyt.
          Istuin tuolilla tunteja katsellen alas kaupunkiin, ylös kohoaviin vuoriin ja taivaaseen niiden yläpuolella. Taivas oli täynnä tummia pilviä. Ne pyörteilivät peittäen auringon, mutta jostain tuli siitä huolimatta kalpeaa valoa maailmaan. En tiennyt enteilikö pilvet tulevaa tapahtumaa, vai oliko vain sattumaa, että juuri tänään oli synkempiä, luonnottomia pilviä kuin mitä koskaan olen nähnyt.
          Katsoin kellooni ja huomasin ajan tulleen. Hymähdin ja nousin seisomaan. Join vielä viimeiset viinit lasistani ja toivotin ihmisten syyttä pelkäämän kohtalon tervetulleeksi. "Totisesti. Mikä mainio elämä!" huusin maailman viimeisenä hetkenä.