Mies, joka tanssi tulta

Oli synkkä talvi-ilta. Lumikinokset peittivät maat ja kylmyys oli ajanut eläimet pesiinsä talven lepoon. Vain yksi kulkija käveli tiellä keskellä metsää. Nuori mies puhalsi ilmaa keuhkoistaan ja katseli höyryn kulkua pimeässä illassa. Hän hymyili. Kuka tahansa muu olisi palellut ulkona, jopa parhaimmissa talviturkeissa, mutta miehellä oli päällään vain edestä aukinainen pitkä viitamainen punainen kaapu. Kapuun oli kirjailtu kultaisella langalla suuren, ylvään linnun kuva. Mutta miestä ei paleltanut. Hänen sisällään paloi tuli.
     Pian hän näki matkan päästä kajastavaa valoa. Hän saapuisi kohta määränpäähänsä. Suuri rakennus, halli, joka oli kylän, johon hän oli saapunut, päälikön talo. Kylän väki oli kokoontunut sinne, niinkuin aina talviöisin. Oli helpompaa lämmittää vain yhtä rakennusta, kuin montaa. Mies astui sisälle taloon ja lämmin aalto pyyhkäisi hänen ylitseen. Talon soitto ja lämmin henki tarttui häneen. Kyläpäälikkö huomasi hänet ja karjaisi iloisen tervehdyksen. Hän oli tervetullut tänne.
     Hänet tunnettiin nimellä Furo. Nimi oli peräisin erään kylän pääliköltä, joka oli kunnioittanut häntä tällä nimellä, nimellä jolla kylän sankareita oli nimitetty vuosisatojen ajan. Niin, häntä arvostettiin hänen erityisen tanssinsa ansiosta. Furo kuljeskeli aina talvisin kylästä kylään esittäen tanssiaan. Ihmiset nauttivat tanssista sekä sen kauneuden vuoksi, mutta myös sen konkreettisen hyödyn vuoksi. Hänen tanssinsa oli Tulta.
     Niinkuin aina, myös nyt Furo aloitti tanssinsa. Hän asettui talon, suuren salin keskellä olevaan suuren nuotion hiillokselle. Ihmiset istuivat hänen ympärillää, antaen miehelle runsaasti tilaa. Hän otti askeleen. Toisen. Musiikki alkoi soida. Miehen ruumis liikkui sulavasti hänen astellessaan tulikuuman hiilloksen päällä. Mutta hiillos ei polttanut häntä. Tuli ei kaltaistaan satuta. Vähitellen Furo alkoi muuttua. Hänen ihonsa väri muuttui punaisemmaksi. Hänen ruumiinsa alkoi höyrytä. Kun hänen tanssinsa pääsi huippupisteeseensä hän leimahti hulmahtaen liekkeihin. Liekit oli osa häntä. Hän liikkui kuin sulavasti kuin vesi, leikkisästi kuin tuli. Hän paloi, hiuksensa muuttui puhtaaksi tuleksi, kaapunsa muuttui puolittain liekiksi. Ja hänen tulensa ja lämpönsä lämmitti kaikki jotka olivat salissa. Lämmitti niin heidän ruumistaan kuin henkeään. He näkivät miehen liekeissä, välillä pohtien oliko miestä olemassakaan kun ainoa mitä oli nähtävissä oli suuret lieskat, mutta heti seuraavana hetkenä mies palasi näkyviin harras hymy kasvoillaan, silmät suljettuina.
     Furo tanssisi koko illan ja yö salissa. Hänen ottaessa viimeiset askeleensa ihmiset olivat jo viimeiseen asti mennyt nukkumaan. Hän astui pois liekeistä ja hänen ihonsa ja ruumiinsa palasi normaaliksi. Mies näytti samalta kuin oli näyttänyt ennen Liekkien tanssiaan. Pelkkä sisältä kumpuava rauha oli kertomassa tapahtuneesta. Se, ja nuotio joka paloi yhä, vailla mitään mikä siinä palaisi. Furon liekit viipyisivät siinä muutamia päiviä ennen kuin ne sammuivat. Ja niin, kaikessa hiljaisuudessa Furo poistui ulos pimeään talveen. Talveen joka on aina ollut, ja on aina oleva yhtä pimeä ja kylmä.
     Niin eteni Furon elämä, tanssien kylissä, luoden lämpöä ihmisille talven keskellä. Hän vaelsi talvessa, kylästä kylään. Niin kuin hän teki aina.
     Oli kuitenkin eräs kylä, joka oli Furolle erityisen tärkeä, Marre. Hänen kotikylänsä. Kotikylänsä jonne hän nyt palaisi. Hänen sydämensä riemuitsi hänen saavuttuaan perille oltuaan kymmenen kymmenpäiväistä poissa. Tuttu kyläpäälikön talo oli samanlainen kuin se oli ollut jo vuosikymmeniä. Vihdoin hän oli kotona.
     Hän tönäisi oven auki riemuisaan. Tuttujen ihmisten kasvot kääntyivät katsomaan häntä, tutut seinillä roikkuvat eläinten sarvet ja taljat roikkuivat missä ne ovat aina olleet. Jopa salin haju oli hänelle erityinen, vaikka ulkopuolinen sanoisi, että kaikkien kylien salit haisevat samalta. Salin keskellä, vain vähän matkan päässä nuotiopaikasta istui suuri puinen veitos. Suuri laululintu, kylän suojeliahenki.
     Furo tervehti vanhat ystävänsä, kertoi tarinoita muista maailmoista ja uutisia toisista kylistä. Hän söi kyläläisten tarjoamia ruokia ja joi heidän juomiaan. Sitten oli aika hänen tanssin. Hän astui nuotion päälle ja alkoi liikkua. Vähitellen liikkeet voimistuivat ja liekit nousivat korkeammiksi. Hän oli Kotona!
     Joka hetki hän tanssi yhä kiivaammin. Hän halusi jakaa riemuaan ystävilleen ja hän tanssi enemmän ja palavammin kuin koskaan. Liekit kasvoivat ja kävivät kirkkaammiksi. Kohta hän katosi kokonaan liekkeihin. Hänen ajantajunsa katosi. Ei ollut muuta kuin kotiinpalaamisen ilo, liekkien syleily sekä niiden lämpö.
     Yhtäkkiä hän kuuli kirkaisuja ympäriltään. Hitaasti, vähitellen hän lopetti tanssinsa ja astui alas nuotiolta. Mutta liekit ympäröivät hänet yhä. Hän katsoi hädissään ympärilleen ja tajusi viimein mitä oli tapahtunut. Hän oli tanssillaan saannut koko salin liekkeihin. Ihmiset säntäilivät paniikissa ulos pimeään. Liekit levisivät salin keskeltä nopeasti ympäri taloa. Erään miehen vaatteet olivat syttyneet tuleen ja hän ryntäsi ulos ja hyppäsi lumihankeen. Furo juoksi ulos ja katsoi kauhuissaan ympärilleen. Ihmiset katsoivat liekkejä järkyttyneinä, toiset itkien, toiset yrittäen rohkaista tovereitaan, kaivaten itsekin rohkaisua. Päälikön talo oli jo ilmiliekeissä. Kukaan ei enää sanonut sanaakaan. Kukaan ei tiennyt mitä tehdä tai ajatella. Kaikki vain katsoivat liekkejä.
     Kohta talon seinät ja katto romahtivat. Keskellä salia seisoi yhä puinen lintu. Tuntui, että se olisi katsonut Furoon. "Sinä aiheutit tämän". se tuntui sanovan.
     "En minä halunnut tätä!", Furo olisi halunnut huutaa. Hän luuhistui polvilleen maahan. Ei hän halunnut tätä. Hän halusi vain tanssia; iloita ja tuottaa muillekkin iloa. Ei hän halunnut mitään pahaa.
     Kyynel valui hänen poskelleen. Lintu katsoi häntä syyttävästi kunnes sekin hävisi tulen voimalle ja tuhoutui.