Kaakkulandian kertomuksia: Huonokin elämys on hyvä kokemus

Oli aika siirtyä uudestaan Suomesta. Saksa… Tällä kertaa sinne. Eipä tuo ole mitään. Olenhan jo ollut Espanjassa vuoden, ja saksaa sentään osaan jonkun verran. Kuukausi on lyhyt aika, ihan heittämällä tämä menee. Kuukaudenhan kestäisi vaikka nyrkki perseessä.

Oksasta kävelykeppi, sulka ohimolle ja matkaan!

Olin unohtanut sen kuinka riemukasta oli olla vaihtari alkuaikoina. Ja pitkä saksa eli ei, epätoivoisten saksantuntien anti ei kukoistuksellaan hehkunut. Vai oliko kyseessä kenties sittenkin hankala murre? Eipä sillä, se ei tilannetta muuttanut.

En tiedä mitä oikeastaan odotin. Mutta perillä minua odottaisi jonkinnäköinen perhe, isä, äiti sekä tytär, ja tarkoitukseni olisi työskennellä perheessä ja sen pelloilla 50€, majoituksen sekä ruuan viikkopalkalla, jossain Saksan lounaisnurkassa. Jostain mieleni sopukoista saan kuvan maaseudusta, missä lähimaillakaan ei ole mitään. Ehken kuitenkaan odottanut tätä. Se oli pelkkä huhu, jota en uskonut. Ehken odottanut mitään?

Joka tapauksessa minua odotti kylä, Lauf, vuoren varjossa, noin sata metriä ympäröivää alankoa korkeammalla. Pieni kylä, muttei kuitenkaan aivan mitätön. Espanjan kotini, Mazagon, oli suurempi, mutta siellä ympäröiviin kyliin oli pidempi matka kuin Saksassa.

Baden-Badenin lentokentällä minua odotti vanhahko rouva. Alkukangertelujen jälkeen minut tunnistettiin ja jopa keskustelunpoikasta saatiin aikaiseksi. Saksa sujui, noin jotenkuten. Maaseutujen, pienten kylien ja peltojen läpi ajettuamme saavuimme taloon, jossa tulisin asumaan seuraavan kuukauden.

Työtehtäväni vaihtelivat päivittäin, riippuen tarpeesta ja siitä, mitä minulle keksittiin. Kompostia piti toisinaan kääntää, nurmikkoa leikata, pensasaitaa trimmata, rikkaruohoja kitkeä tai tappaa perunan lehtiä syövät ötökät. Kanat piti kerran tai kaksi ajaa takasin aitaukseensa. Kerran sain lapioida erään katolta pudonneen mädäntyneen linnun maatumaan. Madot sen aivoissa olivat ruokahalua kohottavaa, ihan niin kuin se hurmaava tuoksukin. Pääasiallista tehtävääni oli kuitenkin marjojen poimiminen; siihen meni noin suunnilleen reilu puolet ajasta. Puna- ja mustaviinimarjoja. Kohtuu letkeätä toimintaa, vaikka ei ollut itsetuntoa kohottava fakta, että olin neljä kertaa hitaampi poimimaan marjoja kuin muut, ainakin aluksi, ja vaikka radiosta tulikin pelkästään mainoksia, ruuhkailmoituksia tai ranskaa. Raja oli lähellä, hyvällä tuulella kivenheiton päässä. Jos jaksaa heittää kiveä 20 kilometriä.

Monen tunnin ruohon kärräys ja leikkuu ei jättänyt käsiä puhtaiksi, mutta jotenkin siitä tuli todella hieno fiilis. Työskentelin käsilläni, omalla voimallani, nähden työni jäljen. Vaihtelua lukion penkeillä istumiseen.

Tämä perhe ei toki ollut ainoa perhe, missä hoidettiin puutarhaa. Jokaisen talon pihalla oli komea puutarha ja sen eteen nähtiin typerryttävän paljon vaivaa. Talon ulkonäkö oli tärkeä ja sitä koristeltiin kukkasin ja patsain.

Vaan täytyy myöntää: Maisemat olivat komeita. Vuoret nousivat kohosivat talon itäpuolella, länsipuolelta näkymä oli pitkälle Ranskan maalle saakka, pysähtyen uusiin vuoriin. Maa oli täysin tasaista Reinin halkaisemalla maalla, kunnes se kohosi vuoriin allani ja noin 60km päässä Ranskan puoleisiin vuoriin. Kaikki siinä välissä oli nähtävillä. Lempiharrastuksekseni tulikin, lukemisen ohella, vaeltelu, kävellen tai pyörällä. Pyöräily oli raskaampaa, mutta sillä ehti pidemmälle ja varsinkin loppukuusta kaikki lähellä oli jo nähty. Parhaimmaksi kokemuksekseni tulikin noin 40km pyöräily alueen 1164 metrin korkeimman huipun, Hornesgrinden valloitus perheen isän kanssa. Huipulla oli pieni kahvila, vapaaehtoistoimin pyöritetty, josta sai hyvää kakkua, sekä sopivan kokosina. Ei ollut kahden suupalan kakkuviipaletta, ei. Lisäksi huippua koristi TV-antennitorni, sekä pienempi, kivinen näköalatorni. Paluumatkalla poikkesimme moottoripyörä tapahtumassa, vuorijärvellä, joka oli muutettu turistirysäksi sekä eräällä vanhalla vartiotornilla. Alaspäin oli helppo tulla; vauhti oli kiitettävä.

Hornesgrinde valloitettu!

Olet metsässä, sinulla on tuskin hämärää käsitystä siitä missä olet tai miten pääset kotiin. Sitten eteesi ilmestyy ilmeisen vanha ja hylätty kristillinen muistomerkki. Ja vähän ajan kuluttua vastaan tulee vanha puinen kirkko keskellä ei mitään. Jostain syystä tuli hieman karmiva olo. Kaikissa kauhuleffoissa ja trillereissäkin kirkoissa tapahtuu jotain pahaa ja epäpyhiä rituaaleja.

Kuten mainittua, lukeminen oli aikaa vievää siellä. Muutakaan ei kauheammin keksinyt pitkinä päivinä ja siihen oli varauduttukin. Siitä hyvä, että Sinuhe egyptiläinen todella on lukemisen arvoinen kirja, mutten voisi kuvitella lukevani sitä kotosuomessa; niin hankalaa ja runsasta teksti oli. Ikään kuin minulla siihen aikaa riittäisi. Myös läjä saksankielisiä Aku Ankkoja löytyi siitä pienestä talosta, joka annettiin minulle asuttavaksi. Tosiaan, sillä nukuin pienessä mökissä, itse oikean talon vieressä. Jonkinnäköistä historiallista merkitystä sillä oli ollut kun talo oli vielä oikea maalaistalo, mikä lie ollutkaan. Kaksi huonetta kahdessa kerroksessa oli perheen pojan huone, mutta nyt hän oli ulkomailla vapaaehtoistöissä. Taiteellisten lahjojeni vähyys tuli esille kun päädyin, jumala tietää miksi, tuhertelemaan kuvia vihkooni. Olihan sekin ajanvietettä, vaikken sitä samaan tapaan ollutkaan koskaan tehnyt.

Siinä on mun mökki. Suorastaan seksikäs, eikö olekkin?

Televisiosta tuli useita hyviä sarjoja jatkuvalla syötöllä. Ja kaikki oli saksaksi puhuttuja… Kaipa siinäkin oppi tätä kaunista kieltä. Mitä muuta televisiolla oli tarjottavanaan oli jalkapallo. Hienoon aikaan saavuin paikalle ja meneillään oli melko tärkeä jalkapalloturnaus, jonka tasoa en nyt satu muistamaan, ja saksan pelit tuli katsottua siellä. Laadukasta peliä ja vaikka oma sieluni ei ollut pelissä mukana, saivat väkimassat minut siihen mukaan siitä huolimatta.

Mielenkiintoista mitä osaan kertoa, oli se, kun ensimmäisenä perjantaina saksassa kuulin kaukaista bilemusiikkia. Luonnollisesti kiinnostuin tästä. Kenties jossain oli meno päällä, kenties jossain oli nuoria joihin tutustua. Kuitenkin… 15minuuttia käveltyäni äänen suuntaan oli yhä mahdotonta arvioida tuliko musiikki kilometrin, viiden vai 15 päästä. Ääni kuului kauas ylös rinnettä ja sitä oli mahdotonta paikantaa. Palattuani huoneeseeni toteutin rituaalin, joka syntyi vahingossa, tahtomatta ja joka säilyi koko kuukauden läpi: katsoin ulos huoneeni ikkunasta, viinirypälepeltoa, metsää, vuorta ja kukkulan laella kohoavaa vartiolinnaa Burg Neu-Windeckiä. Ja vihelsin. Sadness and sorrow animesta Naruto tai Ninnian’s theme pelistä Fire Emblem. Tästä huolimatta en Koskaan käynyt linnassa. Katsoin sitä joka ikinen päivä, mutta huipulle en koskaan päässyt. Olin sen pihalla, mutten koskaan tullut niin aikasin, että sen huipulle olisi vielä voinut kiivetä. Eräänä yönä sain jotain kiinnostavampaa katsottavaa kun taivas synkkeni ja salamat välähtelivät taivaalla ilman hetken rauhaa. Hieman räväkämpää säätä kuin mitä kesämökillä on.

Tästä ikkunasta katsoin aina iltaisin ulos.

Ja tämän näin.

Myös vartiotorni näkyi ikkunastani.

Jossain vaiheessa aloin myös oppimaan perhettä. Perheen äiti halusi kaiken menevän hänen halunsa mukaan ja valitti kaikenlaisista asioista. Kun en meinannut oppia pesemään käsiä ennen ruokailua, sain kyllä kuulla siitä enemmän kuin tarpeeksi, mukavammin kuin olisi tarvis. Tein toisinaan päivänmatkoja kaupunkeihin ja kun vähän mainitsin siitä, niin kohta oli jo netistä tulostettu kartta sekä juna-aikataulut kourassa. Vaan jos päätin sittenkin olla menemättä, oli se kovin suuri asia. Kyytiä hän tarjosi juna-asemalle ja asemalta suorastaan siinä määrin, etten voinut siitä kieltäytyä vaikka olisin halunnut. Ei se kävellen liikaa olisi ollut ja koska hän oli jo valmiiksi ylityöllistänyt itsensä, niin töissä kuin puutarhanhoidon kanssa, en olisi halunnut työllistää häntä lisää. Stressiä hänellä oli jo tarpeeksi. Varsinkaan silloin kun myöhästyin kotiin menevästä junasta ja hän joutui odottamaan minua puoli tuntia. Onneksi hän huomautti siitä viikko, kaksi tapahtuneen jälkeen.

Kävin Burg Neu-Windekillä, mutten koskaan ehtinyt niin aikaseen, etteikö ovet itse torniin olisi jo suljettu.

No entäs perheen tytär sitten? Ehkä hänen kanssaan pärjää hyvin, vaikka hän riiteleekin usein äitinsä kanssa. Kun kävin hänen kanssaan nuorisokahvilassa, joka valitettavasti oli kymmenen kilometrin päässä, joten se kerta jäi ainoaksi, hän oli ihan ”normaalinmukava”. No, kyllä hänelle silloin pystyi puhumaan, mutta valitettavasti muulloin ei. Kah, hän ollut koskaan muualla kuin omassa huoneessaan, joten siihen se jäi.

No perheen isä ainakin oli mukava. Hänen kanssaan oli luontevaa jutella, toisin kuin perheen äidin kanssa. Hän kyseli asioita ja osasi kertoa omia juttujaan, se ei ollut pakotettua. Hänen kanssaan kävinkin Hornesgrindellä. Mutta valitettavaa vain oli, että hän oli kotona vain viikonloppuisin ja siitä ajasta mitä hän oli kotona, hän työskenteli joko puutarhassa tai tietokoneella kaksi kolmasosaa ja jäljelle jääneellä ajalla hän pyöräili vuorilla. Kahvitauko, päivällinen ja iltapala. Näinä hetkinä hän oli puhuteltavissa.

Voi olla, että juuri näistä syistä koin jotain, mitä en Espanjassa potenut: koti-ikävä.

Lisäksi perheessä oltiin kasvisyöjiä. Ei ruoka välttämättä pahaa ollut, muttei kyllä hyvääkään. Ensimmäistä kertaa kun sain lihaa eräillä syntymäpäiväjuhlilla, söin itseni niin täyteen, etten jaksanut liikkua. Mutta normaaliviikkoina leipää syötiin aivan liikaa. Aamupalalla, iltapalalla ja jos perheen äiti oli töissä, eli maanantaisin, tiistaisin ja joskus keskiviikkoisin, eikä ruokaa ollut tehty aikaisemmin, myös päivällisellä syötiin leipää. Juustoja oli erilaisia ja ne olivat hyviä, mutta Jotain rajaa sentään! Ainakin olut oli selkeästi parempaa kuin Suomessa.

Kunnon kokoinen tuoppi se olla pitää!

Noin puolessa välissä kuukautta perheen äiti piti minulle puhuttelun aiheesta ”teetkö tarpeeksi töitä”, tai ”työpanoksesi on pienempi kuin sinusta koituvat kulut.” Ilmeisesti jo kaksi viikkoa hän oli ollut ärtynyt toiminnastani ja hän kertoo sen vasta nyt? Valitettavasti en ollut ymmärtänyt, että kun perheen äiti sanoo ”jos sinulla ei ole muuta tekemistä, voisitko ehkä tehdä…” tarkoittaa ”Tee.” Myös muista asioista hän puhui, mutta päätin jättää vastaan väittämisen kun ei siitä mitään kaunista olisi kuitenkaan koitunut. Ainakin hyvä, että tämä hiljainen ärtymys saatiin avattua, sillä ymmärsin itsekin aistineen sen ja sen tarttuneen minuunkin. Sen, tai sitten kyseessä oli ärtymys saksan kieltä kohtaan.

Katutaiteilijan filosofinen sanoma meni minulta ohi.

Mutta kuten jo mainitsin, kävin myös muutamissa kaupungeissa Laufin lähellä. Olivathan ne toki hienoja ja niin edelleen, mutta enpä voi sanoa, ettäkö niissä olisi mitään uutta ollut. En olisi yhtäkään kokemusta köyhempi jos olisin jättänyt ne väliin. Niinhän se on: kaupungit ovat kuin toistensa kopioita; ainoa ero on nähtävyydet.

Liehuva merirosvolippu huvitti minua suuresti. Pääsihän portistakin suoraan jokeen.

Pakkohan oli se sisäinen lapsi päästää valloilleen kun näin hienon lautan olivat tehneet.

Katujen nimeäminen on hoidettu huomattavsti paremmin Ranskassa kuin Suomessa

Mutta yhden vaikuttavan asian kuitenkin löysin: Suttgartin linna. Komea keskiaikainen linna, jossa oli muutamat maksulliset kaukoputket, kaiteet ynnä muuta perussettiä. Mutta! Mitään muuta siellä ei ollut! Yksi kahvila, ei muuta. Kukaan ei pyytänyt pääsymaksua, ei ollut aitoja, ei esteitä. Ensimmäiseen tuntiin en nähnyt linnassa ainuttakaan sielua. Vasta matkusteleva aasialainen perhe oli merkkinä siitä, että kyseessä oli kuin olikin linna kaupungin vieressä, eikä hylätty linna vuorilla. Samaan sarjaan kuului kyseiseen linnaan kuuluva kappeli. Hyväkuntoiseen, mutta silti hylätynnäköiseen rakennukseen uskaltauduin hetken epäröinnin jälkeen kun yllätyksekseni olin huomannut oven olevan auki. Sen hiljaisuudessa ja avoimuudessa oli jotain pyhää. Vain vieraskirja sieltä löytyi, kirkkoon kuulumatonta. Kerrassaan uskomatonta…

"Can there actually be no turistshops?"

Ufojen laskeutuminen Kehliin järkytti kyllä aluksi, mutta oli loppujen lopuksi mielenkiintoinen kokemus

Ei kovinkaan kaukana Laufista sijaitsee Rastatt. Siellä asuu perhetuttuja joiden luona sitten kävin, totta kai. Lapset eivät melskanneet aivan kauhean paljon ja siellä oli muutenkin mukavaa. Lapsilla oli syntymäpäivät kun saavuin ja myöhemmin päädyin kirkon lasten iltaan jossa minä ja pari muuta nuorta sitten leikitimme lapsia. Rastatissa ollessani tunsin enemmän kotona kuin koskaan Laufissa. Tai ehkei kyseessä ollut kotona oleminen vaan vieraana. Ei tarvinnut miettiä, syönköhän nyt kohtuuttomasti tai mitään muutakaan. Tällä kertaa minä olin se vanha setä, joka tulee kahville iskän ja äiskän luo ja jolta voi ujosti ehkä kysyä jotain ja jos hän vastaa, niin se on todella hienoa ja kiehtovaa.

"Tuo puu näyttää mielenkiintoiselta. Hmm... Juna lähtee vajaan tunnin kuluttua, ehtisinköhän mennä sinne?"

Viisi minuuttia ehdin olla huipulla ja kyllä se juoksemista vaati ja pienen joen ylittämisen paljasjaloin, mutta oli se tarpeeksi mielenkiintoista käydä kuitenkin.

Nämä Rastattin ystävät saivat järjestetyksi minulle erään Laufilaisen tytön puhelinnumeron. Kävin hänen ja hänen ystäviensä kanssa pubissa eräänä iltana, mutta no… Mielenkiintoista se oli tapahtumana, mutta mukavaa? Ei sen enempää kuin jos olisin jäänyt kotiin lukemaan kirjaa. Kielimuuri lieni vielä liian korkea, vaikka viikkoja oli jo tuohon mennessä mennyt muutama.

Vasta kun suomalainen Hanna saapui taloon, pääsin usean viikon tauon jälkeen juttelemaan oikeasti. Pitkästi, vapaasti, mukavasti ja omasta tahdosta, ilman tunnetta, että puhun vain oppiakseni saksaa. Hanna oli ollut samassa perheessä töissä aikaisemmin ja oli poikaystävänsä takia nyt Saksassa. Ja minä pääsin purkamaan kaiken sen sonnan mitä Saksa oli minulle padonnut. Ainakin opin, että perheen äidin asenteet ja toimet eivät johdu minusta vaan hänen luonteestaan. Tutustuin myös muutamiin paikallisiin Hannan ansioista. Hän oli ollut kauemmin Saksassa omana aikanaan ja perheen poika oli tutustuttanut hänet paikallisiin. He olivat mainiota porukkaa, samanlaista kuin missä tahansa voisi olla. Eivät toki mitään erikoisia, mutta mukavia nontheless. Varsinkin erään nuoren kertomukset tekemästään Pyhän Jaakobin pyhiinvaelluksesta herättivät kiinnostustani. Siinä vasta haaste!

Vaikka ilmeeni on itsevarma, vain hetki sitten säikähdin puolikuoliaaksi kun pohdin syitä minkä takia tämmöinen heinikko oli aidattu. Ei ollut härkää, mutta aika lähellä se peura oli kun se ryntäsi pusikosta pakoon.

Heillä kun oli autoja, pystyimme liikkumaan vapaammin ja meidät vietiin eräälle näköalapaikalle keskellä yötä. Tuttu näkymä päivällä oli täysin erilainen yöllä kun pimeys vallitsi kaikkialla, mutta kaupunkien, kylien valot säteilivät hämähäkin seittien lailla pitkin maata. Jos ainoa kulkuvälineeni olisi ollut polkupyörä, tämä näky olisi jäänyt näkemättä; niin pimeässä olisin toivottomasti eksynyt, jos olisin edes siihen aikaan illasta jaksanut lähteä minnekään. Silloin kävi myös mielessäni: Kunpa pääsisin tänne ystävieni kanssa, joiden kanssa oikeasti haluan olla. Sillä tässä näkymässä on tunnelmaa!

Hämähäkit kutoivat elämänverkkojaan Reinin yli menevälle sillalle. Komeita verkkoja olivat.

Samalle sillalle oli kiinnitetty useita rakkauden lukkoja (vai mikä niiden nimi olikaan). Niistä sai melkeimpä romanttisen kuvan otettua.

Siihen nähden, että olin niin passiivinen kuin olin, ja että olin Saksassa vain kuukauden, ehdin kuitenkin kohtuullisen paljon tehdä: Ristiäiset, viisikymmenvuotissyntymäpäivät sekä kahdet kyläjuhlat. Ei mitään häkellyttävää, mutta mikä jottei.

Meikäläisen kämppiksen ruokailuhetki.

Viimeisenä päivänä vielä viimeisiä hommia hoitaessa perheen äidin minulle sanomat sanat: ”Putsasit auton hyvin. Kiitos.” sai minut suorastaan häkeltymään. Pohdin, olikohan kyseessä ensimmäinen kiitos tai kehu minkä sain. Tai ainakin ensimmäinen jolla tuntui olevan merkitystä, jota tarkoitettiin. Ja kaikesta huolimatta perheen äiti vielä lentokentällä kehotti minua tulemaan käymään jos vain olen joskus Saksassa. Käteen jäi purkillinen itse tehtyä aprikoosihilloa, kuohuviinipullo sekä 100€. ”Ehkei tämä ollut aivan menetetty kuukausi…” Siitä kertoo sekin, että saksan ylioppilaskokeet kirjoitettuani tuloksissa näyttäisi olevan merkittävä ero kevääseen nähden.

Ehkä kyseessä oli koko kuukauden ajan asenteeni. Saksan viha-rakastaa suhde ei liene kaikista hedelmällisin. Kohdatessani todellisen tulikokeen olin asennoitunut oikein. Kohtaamaan suuren haasteen ja ylittämään sen. Vastaavasti Saksassa oletin haasteen olevan jo nähty: ei se ole mitään uutta. Eikä minun tarvitse olla aktiivinen, sillä olen täällä vain kuukauden.

Tiivistäen koko kuukauden yhteen lauseeseen sanon: Huonokin elämys on hyvä kokemus.