Päivä joka on koittava

Siitä oli jo melkein kaksi vuotta kun asiasta tiedotettiin. Silloin vielä kukaan ei uskonut siihen. He eivät halunneet uskoa. Vähitellen se on kuitenkin käynyt kaikille selväksi. Mahdotonta sanoa, mistä he tietävät sen, miten he ovat niin varmoja asiasta. Mutta he tietävät sen. Vaikkakin... Varmasti on vielä ihmisiä jotka uskottelevat itselleen ettei niin ole. He ovat typeriä. He pelkäävät, joten he kieltävät totuuden itseltään. Toki se on ymmärrettävää.
          Näiden viimeisien kahden vuoden aikana maailma on ollut sekaisin. Aluksi ihmiset olivat epävarmoja ja hämmentyneitä. Eksyksissä. Jotkut myivät kiireellä kaiken minkä omistivat. Toiset yrittivät hyötyä tästä ja ostivat kaiken. "Se ei kuitenkaan tule. Se on pelkkä vale.", he sanoivat itselleen. Kuinka väärässä he olivatkaan. Kuitenkin... Maailma ajautui talouskriisiin vuoden päästä tiedon julkistamisesta kun ihmiset viimeinkin myönsivät totuudesta. Sen jälkeen mikään ei ole ollut ennallaan. Ihmiset halusivat myydä kaikkea mitä omistivat. Kukaan ei ostanut niitä, muutamia harhaluuloisia lukuunottamatta. Iso väkijoukko lopetti töissä käymisen. He eivät halunneet tuhlata aikaansa. Onneksi he, jotka työskentelivät siellä, missä näinäkin vuosina on tarvittu ihmisiä, pysyivät suurilta osin työpaikoillaan. Pellot, sairaalat, palokunta... Mutta kuitenkin koko maailma jonka tunsimme luhistui ihmisten sekasortoon puoli vuotta sitten. Raha menetti viimeistään silloin merkityksensä. Suuria mellakoita syntyi kaikkialla maailmassa. Ihmiset olivat surullisia ja vihaisia. Ikäänkuin se olisi hallituksen vika, he suunnistivat vihansa siihen. Tulipalot, haavoittuneet, kuolleet... Tuho.
          Tarpeeksi kauan riehuttuaan ihmisten viha kuitenkin sammui surun ja apaattisuuden ottaessa paikkansa. Mitä se olikaan hyödyttänyt? Jotkut olivat päässeet pois tästä maailmasta, mutta ihmiset ymmärsivät, ettei heidän kohtaloaan ollut muuttaminen. Me kaikki jaamme saman kohtalon, eikä se tule muuttumaan. Vähitellen oikeuden ja lain tilalle syntyi maailma, missä kaikki oli sallittua. Murha, ryöstö, raiskaus... Toteltiin vahvimman oikeutta.
          Maailmanuskonnot olivat joutuneet myös myrskyn keskelle. Ihmiset kääntyivät ahdingossaan jumalan puoleen. Ja koska se ei ollut auttanut, kirkkoja oli poltettu ja tuhottu. Papit ja uskovaiset jotka puolustivat kirkkoja oli murhattu samalla. Myös muutamia uusia jumalia syntyi ihmisten laittaessa toivonsa mihin tahansa. Turhuutta... Pelkkää turhuutta...


Minä olin tiennyt tämän päivän vielä koittavan. Olin tiennyt sen jo kauan sitten. Sitä, tapahtuisiko se minun elinaikanani, en tiennyt. Mutta olin kuitenkin varautunut siihen. Istuin taloni terassilla siemaillen mainion vuosikerran viiniä. Se oli maksanut pienen omaisuuden kun olin ostanut sen tätä hetkeä varten vuosia sitten, mutta nyt tiesin sen olevan sen arvoista. Totisesti, se oli parasta juomaa mitä olin juonut. Viinin lisäksi olin myös varannut itselleni konvehteja. Pitkään säilyviä sekä yhtä kalliita kuin viini. Mutta erinomaisia. Beethovenin Kuutamosonaatti soi hiljaa takanani. En ollut koskaan kuunnellut klassista musiikkia. Olin tutustunut menneiden aikojen suurmiesten tuotantoon vasta kun kuulin uutiset kaksi vuotta sitten. Sen jälkeen en enään kuunnellut muuta musiikkia. En tiedä miksi. Ehkä se tuntui jotenkin oikealta musiikilta kuunnella nykyisessä maailmassa.
          Katsoin alas kaupunkiin. Tulia paloi siellä täällä. Jossain oli sähköäkin jäljellä. Tänään oli erityinen ilta. Kaikki olivat varautuneet tähän omalla tavallaan. Veljekset juttelivat keskenään, rakastavaiset istuivat kaksin hiljaisuudessa, jotkut joivat itsensä humalaan, ettei heidän tarvitsisi nähdä mitä oli tapahtuva. Kaikkialla oli aivan hiljaista. Itse olin hyvästellyt veljeni eilen. Olimme istuneet pitkään hiljaisuudessa. Mitään ei tarvinnut sanoa. Kaikki sanottava oli jo sanottu. Nyt hän viettäisi viime hetkensä perheensä kanssa. Se sopi minulle. Olin aina mieltynyt yksin olemiseen. Sen takia en ollutkaan naimisissa.
          Niin, naimisissa... Oli kyllä seurustellut. Laura oli ollut hurmaava nainen. Mutta ei. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään. En tiedä kaipasinko häntä nyt. Ero oli ollut raskas, mutta suhteen aikana olin kasvanut ja elänyt. Elämäni olisi paljon köyhempää jos en olisi tavannut häntä.
          Ei... En kavannut häntä, enkä katunut, että olin ollut sellainen kun olin. Ero oli ollut oikea ratkaisu, vaikken itse sitä silloin nähnyt.
          Istuin tuolilla tunteja katsellen alas kaupunkiin, ylös kohoaviin vuoriin ja taivaaseen niiden yläpuolella. Taivas oli täynnä tummia pilviä. Ne pyörteilivät peittäen auringon, mutta jostain tuli siitä huolimatta kalpeaa valoa maailmaan. En tiennyt enteilikö pilvet tulevaa tapahtumaa, vai oliko vain sattumaa, että juuri tänään oli synkempiä, luonnottomia pilviä kuin mitä koskaan olen nähnyt.
          Katsoin kellooni ja huomasin ajan tulleen. Hymähdin ja nousin seisomaan. Join vielä viimeiset viinit lasistani ja toivotin ihmisten syyttä pelkäämän kohtalon tervetulleeksi. "Totisesti. Mikä mainio elämä!" huusin maailman viimeisenä hetkenä.