Tiedustelen onko paikka varattu. Ei ole, joten istun siihen.
Siinä oli ensimmäinen ystäväni. Näen, tutustun, sulaudun. Mutta sitä ennen näen
parhaan ystäväni, jota en käytännössä ollut koskaan ennen nähnyt. Tilanne oli
hämmentävä.
Tervehdin jokaista käytävällä.
Mutta silti minua painaa murhe. Nämä ryökäleet lähtevät. Saakelin kommunisti,
aivottomat friikkinörtit! Suinkaan se ei ollut ainoa asia joka mieltäni
mutkistaa. Onhan päälläni sekä omalaatuinen näytelmä monologi, ahdettu
aikataulu sekä tämä tunteiden myrsky joka tappaa jokaisen aivosolun jonka vaan
saa kiinni. Kai se on vain elämää.
Talvi
tuli, riemuitsin lumesta ja kylmyydestä. Nautin viimeisistä hetkistä
abi-tovereiden kanssa. Kevät tuli, riemuitsin pyöräilemisestä. Itken ja nauran
enemmän kuin koskaan nähdessäni penkkarit. Mutta olen jo nähnyt kakkosten
suuruuden. Kesä tuli, nautin tulevasta huolettomuudesta, mutta suren sitä, että
ystäväni tulevat katoamaan. Arki on ollut niin riemukasta. Toisinaan.
Saan
tyttäristä useita ystäviä. Se on minulle outoa. Erilaista kuin ennen. Ja siveän
suomineidon stereotypia on tuhottu.
Hah, hyvä toi loppulause :D
VastaaPoista