Kuvittelin olevani viisas

Olin viisas...

Hmmm?

Olin viisas. Todella viisas. Oli uskomatonta kuinka opin asioita. Jatkuvasti tulin viisaamaksi ja viisaammaksi, ymmärsin tätä maailmaa paremmin. Usein kohtasin tilanteita jolloin ymmärsin jonkin suuren elämän viisauden. Se ei ollut ollenkaan harvinaista. Kun muistelen itseäni muutama vuosi sitten, voin sanoa, että olin silloin viisaampi kuin olin useita vuosia sitten. Nyt taas olen paljon viisaampi nyt kuin mitä olin muutama vuosi sitten. Kuvittelin vielä muutamia kuunkiertoja sitten olevani oikeasti viisas.

Mitä sitten tapahtui?

Ymmärsin, etten oikeasti tiedä mitään. Että olen oikeasti pelkkä typerys.

Sinäkö typerys?

Niin. Minut todistettiin jälleen erehtyneeksi, vaikka olin niin varma itsestäni.

Ihminen erehtyy.

Totta, mutta siitä huolimatta. Kyseessä oli sitä paitsi henkilö, jonka ei pitäisi olla erityisen viisas. Mutta silti hän kaatoi väitteeni yhdellä yksinkertaisella lauseella.

Oppineet unohtavat usein, että viisautta on muuallakin kuin kirjoissa. Sinäkin yllätyit kun löydät viisautta tavallisen kansan suusta. Älä ole ylimielinen, et ole ainoa ihminen maailmassa joka ajattelee asioita. Et ole ainoa joka pohtii asioita, toisinaan liikaakin.

Mutta silti! Yhdellä lauseella hän mursi aatteeni. Yhtäkkiä se, mitä luulin viisaaksi, olikin silkkaa typeryyttä. Eikä kyseessä ollut mikään suuri viisaus, kauan pohdittu aate, vaan yksinkertainen totuus, jonka jopa yksinkertaisempien ihmisten pitäisi ymmärtää. Kuinka siis minä, joka ei ymmärtänyt sitäkään, voisin olla jotain muuta kuin typerys?

Totuutta ei ole vain yhtä. Mutta kerro: Mikä oli asia jonka hän todisti vääräksi?

Olen jo pitkään uskonut, että jos vain murehdin jotain asiaa, se kenties auttaa siihen. Onko kyseessä mystinen voima tai se, että murehtiminen ohjaa tekoihin, en tiedä. Mutta uskoin sen auttavan. Kenties, jos kyseessä on murehtiminen jonkun toisen ihmisen onglemista, toista lohduttaa tieto minun empatiastani. Mutta nyt; minulle sanottiin ettei se auta. "Sinä ajattelet sekä murhedit liikaa. Ei se auta mitään, että murehdit muiden asioita tai asioita joihin et pysty vaikuttamaan. Se ei auta heitä vaan syö sinua itseäsi." Tämä yksinkertainen totuus minulle sanottiin ja tiedän sen olevan totta. Ihmisen järki ymmärtää sen.

Unohdat, että rationaalisen äänen lisäksi on olemassa myös sydämen ääni. Kumpikaan ei kerro yksin totuutta. Olemme jo keskustelleet siitä. Mutta on totta, että et saisi murehtia liikaa muiden ihmisten asioista. Mutta myös se on totta, että murhe johtaa tekoihin ja että empatia helpottaa muiden ihmisten taakkaa. Ei ole olemassa vain yhtä totuutta.

En enää tiedä mitä ajatella.

Älä huoli. Sinä Olet viisas. Mutta olet myös nuori ja kokematon.

Kuinka muka olen viisas!?  En ymmärrä maailmaa, enkä sitä mikä on oikein ja väärin, mikä on totuus ja täydellisyys.

Sitä ei kukaan tiedä.

Mutta enhän edes tiedä itseäni! Ainoa, mitä minun pitäisi tietää, mitä muut eivät voi tietää, Minä. Edes sitä en tiedä tai tunne.

Ihminen itsessään on mysteeri. Uskotko, että muut ihmiset tuntevat itsensä?

Totta kai. Heille on selvää ketä he ovat, mitä he ajattelevat ja uskovat. Minä en edes tunne omia tunteitani!

Olet vaatimaton. Kuvittelet, että muut ihmiset olisivat parempia kuin sinä. Älä huoli, sillä surullinen totuus on, että yksikään ihminen tässä maailmassa ole erikoinen. Et sinäkään. Elät vain myrskyisää aikaa, mutta myrskyn jälkeen tulee pouta. Niin on, ja niin on aina ollut.

..........

..........

Toivoisin vain ymmärtäväni itseäni. Itseäni ja muita... Kenties ainoa unelmani on, että ymmärtäisin tätä maailmaa ja sen ihmisiä, itseni mukaanlukien.

Siihen et pysty. Et vaikka eläisit tuhannen elämää.

Huonokin elämys on hyvä kokemus

Oli aika siirtyä uudestaan Suomesta. Saksa… Tällä kertaa sinne. Eipä tuo ole mitään. Olenhan jo ollut Espanjassa vuoden, ja saksaa sentään osaan jonkun verran. Kuukausi on lyhyt aika, ihan heittämällä tämä menee. Kuukaudenhan kestäisi vaikka nyrkki perseessä.

Oksasta kävelykeppi, sulka ohimolle ja matkaan! 

Olin unohtanut sen kuinka riemukasta oli olla vaihtari alkuaikoina. Ja pitkä saksa eli ei, epätoivoisten saksantuntien anti ei kukoistuksellaan hehkunut. Vai oliko kyseessä kenties sittenkin hankala murre? Eipä sillä, se ei tilannetta muuttanut.

En tiedä mitä oikeastaan odotin. Mutta perillä minua odottaisi jonkinnäköinen perhe, isä, äiti sekä tytär, ja tarkoitukseni olisi työskennellä perheessä ja sen pelloilla 50€, majoituksen sekä ruuan viikkopalkalla, jossain Saksan lounaisnurkassa. Jostain mieleni sopukoista saan kuvan maaseudusta, missä lähimaillakaan ei ole mitään. Ehken kuitenkaan odottanut tätä. Se oli pelkkä huhu, jota en uskonut. Ehken odottanut mitään?

                 Joka tapauksessa minua odotti kylä, Lauf, vuoren varjossa, noin sata metriä ympäröivää alankoa korkeammalla. Pieni kylä, muttei kuitenkaan aivan mitätön. Espanjan kotini, Mazagon, oli suurempi, mutta siellä ympäröiviin kyliin oli pidempi matka kuin Saksassa.

                 Baden-Badenin lentokentällä minua odotti vanhahko rouva. Alkukangertelujen jälkeen minut tunnistettiin ja jopa keskustelunpoikasta saatiin aikaiseksi. Saksa sujui, noin jotenkuten. Maaseutujen, pienten kylien ja peltojen läpi ajettuamme saavuimme taloon, jossa tulisin asumaan seuraavan kuukauden.

                 Työtehtäväni vaihtelivat päivittäin, riippuen tarpeesta ja siitä, mitä minulle keksittiin. Kompostia piti toisinaan kääntää, nurmikkoa leikata, pensasaitaa trimmata, rikkaruohoja kitkeä tai tappaa perunan lehtiä syövät ötökät. Kanat piti kerran tai kaksi ajaa takasin aitaukseensa. Kerran sain lapioida erään katolta pudonneen mädäntyneen linnun maatumaan. Madot sen aivoissa olivat ruokahalua kohottavaa, ihan niin kuin se hurmaava tuoksukin. Pääasiallista tehtävääni oli kuitenkin marjojen poimiminen; siihen meni noin suunnilleen reilu puolet ajasta. Puna- ja mustaviinimarjoja. Kohtuu letkeätä toimintaa, vaikka ei ollut itsetuntoa kohottava fakta, että olin neljä kertaa hitaampi poimimaan marjoja kuin muut, ainakin aluksi, ja vaikka radiosta tulikin pelkästään mainoksia, ruuhkailmoituksia tai ranskaa. Raja oli lähellä, hyvällä tuulella kivenheiton päässä. Jos jaksaa heittää kiveä 20 kilometriä.

Monen tunnin ruohon kärräys ja leikkuu ei jättänyt käsiä puhtaiksi, mutta jotenkin siitä tuli todella hieno fiilis. Työskentelin käsilläni, omalla voimallani, nähden työni jäljen. Vaihtelua lukion penkeillä istumiseen.

                 Tämä perhe ei toki ollut ainoa perhe, missä hoidettiin puutarhaa. Jokaisen talon pihalla oli komea puutarha ja sen eteen nähtiin typerryttävän paljon vaivaa. Talon ulkonäkö oli tärkeä ja sitä koristeltiin kukkasin ja patsain.

                 Vaan täytyy myöntää: Maisemat olivat komeita. Vuoret nousivat kohosivat talon itäpuolella, länsipuolelta näkymä oli pitkälle Ranskan maalle saakka, pysähtyen uusiin vuoriin. Maa oli täysin tasaista Reinin halkaisemalla maalla, kunnes se kohosi vuoriin allani ja noin 60km päässä Ranskan puoleisiin vuoriin. Kaikki siinä välissä oli nähtävillä. Lempiharrastuksekseni tulikin, lukemisen ohella, vaeltelu, kävellen tai pyörällä. Pyöräily oli raskaampaa, mutta sillä ehti pidemmälle ja varsinkin loppukuusta kaikki lähellä oli jo nähty. Parhaimmaksi kokemuksekseni tulikin noin 40km pyöräily alueen 1164 metrin korkeimman huipun, Hornesgrinden valloitus perheen isän kanssa. Huipulla oli pieni kahvila, vapaaehtoistoimin pyöritetty, josta sai hyvää kakkua, sekä sopivan kokosina. Ei ollut kahden suupalan kakkuviipaletta, ei. Lisäksi huippua koristi TV-antennitorni, sekä pienempi, kivinen näköalatorni. Paluumatkalla poikkesimme moottoripyörä tapahtumassa, vuorijärvellä, joka oli muutettu turistirysäksi sekä eräällä vanhalla vartiotornilla. Alaspäin oli helppo tulla; vauhti oli kiitettävä.

Hornesgrinde valloitettu!

Olet metsässä, sinulla on tuskin hämärää käsitystä siitä missä olet tai miten pääset kotiin. Sitten eteesi ilmestyy ilmeisen vanha ja hylätty kristillinen muistomerkki. Ja vähän ajan kuluttua vastaan tulee vanha puinen kirkko keskellä ei mitään. Jostain syystä tuli hieman karmiva olo. Kaikissa kauhuleffoissa ja trillereissäkin kirkoissa tapahtuu jotain pahaa ja epäpyhiä rituaaleja.

                 Kuten mainittua, lukeminen oli aikaa vievää siellä. Muutakaan ei kauheammin keksinyt pitkinä päivinä ja siihen oli varauduttukin. Siitä hyvä, että Sinuhe egyptiläinen todella on lukemisen arvoinen kirja, mutten voisi kuvitella lukevani sitä kotosuomessa; niin hankalaa ja runsasta teksti oli. Ikään kuin minulla siihen aikaa riittäisi. Myös läjä saksankielisiä Aku Ankkoja löytyi siitä pienestä talosta, joka annettiin minulle asuttavaksi. Tosiaan, sillä nukuin pienessä mökissä, itse oikean talon vieressä. Jonkinnäköistä historiallista merkitystä sillä oli ollut kun talo oli vielä oikea maalaistalo, mikä lie ollutkaan. Kaksi huonetta kahdessa kerroksessa oli perheen pojan huone, mutta nyt hän oli ulkomailla vapaaehtoistöissä. Taiteellisten lahjojeni vähyys tuli esille kun päädyin, jumala tietää miksi, tuhertelemaan kuvia vihkooni. Olihan sekin ajanvietettä, vaikken sitä samaan tapaan ollutkaan koskaan tehnyt.

Siinä on mun mökki. Suorastaan seksikäs, eikö olekkin?

Televisiosta tuli useita hyviä sarjoja jatkuvalla syötöllä. Ja kaikki oli saksaksi puhuttuja… Kaipa siinäkin oppi tätä kaunista kieltä. Mitä muuta televisiolla oli tarjottavanaan oli jalkapallo. Hienoon aikaan saavuin paikalle ja meneillään oli melko tärkeä jalkapalloturnaus, jonka tasoa en nyt satu muistamaan, ja saksan pelit tuli katsottua siellä. Laadukasta peliä ja vaikka oma sieluni ei ollut pelissä mukana, saivat väkimassat minut siihen mukaan siitä huolimatta.

Mielenkiintoista mitä osaan kertoa, oli se, kun ensimmäisenä perjantaina saksassa kuulin kaukaista bilemusiikkia. Luonnollisesti kiinnostuin tästä. Kenties jossain oli meno päällä, kenties jossain oli nuoria joihin tutustua. Kuitenkin… 15minuuttia käveltyäni äänen suuntaan oli yhä mahdotonta arvioida tuliko musiikki kilometrin, viiden vai 15 päästä. Ääni kuului kauas ylös rinnettä ja sitä oli mahdotonta paikantaa. Palattuani huoneeseeni toteutin rituaalin, joka syntyi vahingossa, tahtomatta ja joka säilyi koko kuukauden läpi: katsoin ulos huoneeni ikkunasta, viinirypälepeltoa, metsää, vuorta ja kukkulan laella kohoavaa vartiolinnaa Burg Neu-Windeckiä. Ja vihelsin. Sadness and sorrow animesta Naruto tai Ninnian’s theme pelistä Fire Emblem. Tästä huolimatta en Koskaan käynyt linnassa. Katsoin sitä joka ikinen päivä, mutta huipulle en koskaan päässyt. Olin sen pihalla, mutten koskaan tullut niin aikasin, että sen huipulle olisi vielä voinut kiivetä. Eräänä yönä sain jotain kiinnostavampaa katsottavaa kun taivas synkkeni ja salamat välähtelivät taivaalla ilman hetken rauhaa. Hieman räväkämpää säätä kuin mitä kesämökillä on.

Tästä ikkunasta katsoin aina iltaisin ulos.

Ja tämän näin.

Myös vartiotorni näkyi ikkunastani.

                 Jossain vaiheessa aloin myös oppimaan perhettä. Perheen äiti halusi kaiken menevän hänen halunsa mukaan ja valitti kaikenlaisista asioista. Kun en meinannut oppia pesemään käsiä ennen ruokailua, sain kyllä kuulla siitä enemmän kuin tarpeeksi, mukavammin kuin olisi tarvis. Tein toisinaan päivänmatkoja kaupunkeihin ja kun vähän mainitsin siitä, niin kohta oli jo netistä tulostettu kartta sekä juna-aikataulut kourassa. Vaan jos päätin sittenkin olla menemättä, oli se kovin suuri asia. Kyytiä hän tarjosi juna-asemalle ja asemalta suorastaan siinä määrin, etten voinut siitä kieltäytyä vaikka olisin halunnut. Ei se kävellen liikaa olisi ollut ja koska hän oli jo valmiiksi ylityöllistänyt itsensä, niin töissä kuin puutarhanhoidon kanssa, en olisi halunnut työllistää häntä lisää. Stressiä hänellä oli jo tarpeeksi. Varsinkaan silloin kun myöhästyin kotiin menevästä junasta ja hän joutui odottamaan minua puoli tuntia. Onneksi hän huomautti siitä viikko, kaksi tapahtuneen jälkeen.

Kävin Burg Neu-Windekillä, mutten koskaan ehtinyt niin aikaseen, etteikö ovet itse torniin olisi jo suljettu.

                 No entäs perheen tytär sitten? Ehkä hänen kanssaan pärjää hyvin, vaikka hän riiteleekin usein äitinsä kanssa. Kun kävin hänen kanssaan nuorisokahvilassa, joka valitettavasti oli kymmenen kilometrin päässä, joten se kerta jäi ainoaksi, hän oli ihan ”normaalinmukava”. No, kyllä hänelle silloin pystyi puhumaan, mutta valitettavasti muulloin ei. Kah, hän ollut koskaan muualla kuin omassa huoneessaan, joten siihen se jäi.

                 No perheen isä ainakin oli mukava. Hänen kanssaan oli luontevaa jutella, toisin kuin perheen äidin kanssa. Hän kyseli asioita ja osasi kertoa omia juttujaan, se ei ollut pakotettua. Hänen kanssaan kävinkin Hornesgrindellä. Mutta valitettavaa vain oli, että hän oli kotona vain viikonloppuisin ja siitä ajasta mitä hän oli kotona, hän työskenteli joko puutarhassa tai tietokoneella kaksi kolmasosaa ja jäljelle jääneellä ajalla hän pyöräili vuorilla. Kahvitauko, päivällinen ja iltapala. Näinä hetkinä hän oli puhuteltavissa.

                 Voi olla, että juuri näistä syistä koin jotain, mitä en Espanjassa potenut: koti-ikävä.

                 Lisäksi perheessä oltiin kasvisyöjiä. Ei ruoka välttämättä pahaa ollut, muttei kyllä hyvääkään. Ensimmäistä kertaa kun sain lihaa eräillä syntymäpäiväjuhlilla, söin itseni niin täyteen, etten jaksanut liikkua. Mutta normaaliviikkoina leipää syötiin aivan liikaa. Aamupalalla, iltapalalla ja jos perheen äiti oli töissä, eli maanantaisin, tiistaisin ja joskus keskiviikkoisin, eikä ruokaa ollut tehty aikaisemmin, myös päivällisellä syötiin leipää. Juustoja oli erilaisia ja ne olivat hyviä, mutta Jotain rajaa sentään! Ainakin olut oli selkeästi parempaa kuin Suomessa.

Kunnon kokoinen tuoppi se olla pitää!

                 Noin puolessa välissä kuukautta perheen äiti piti minulle puhuttelun aiheesta ”teetkö tarpeeksi töitä”, tai ”työpanoksesi on pienempi kuin sinusta koituvat kulut.” Ilmeisesti jo kaksi viikkoa hän oli ollut ärtynyt toiminnastani ja hän kertoo sen vasta nyt? Valitettavasti en ollut ymmärtänyt, että kun perheen äiti sanoo ”jos sinulla ei ole muuta tekemistä, voisitko ehkä tehdä…” tarkoittaa ”Tee.” Myös muista asioista hän puhui, mutta päätin jättää vastaan väittämisen kun ei siitä mitään kaunista olisi kuitenkaan koitunut. Ainakin hyvä, että tämä hiljainen ärtymys saatiin avattua, sillä ymmärsin itsekin aistineen sen ja sen tarttuneen minuunkin. Sen, tai sitten kyseessä oli ärtymys saksan kieltä kohtaan.

Katutaiteilijan filosofinen sanoma meni minulta ohi.

                 Mutta kuten jo mainitsin, kävin myös muutamissa kaupungeissa Laufin lähellä. Olivathan ne toki hienoja ja niin edelleen, mutta enpä voi sanoa, ettäkö niissä olisi mitään uutta ollut. En olisi yhtäkään kokemusta köyhempi jos olisin jättänyt ne väliin. Niinhän se on: kaupungit ovat kuin toistensa kopioita; ainoa ero on nähtävyydet. 

Liehuva merirosvolippu huvitti minua suuresti. Pääsihän portistakin suoraan jokeen.

Pakkohan oli se sisäinen lapsi päästää valloilleen kun näin hienon lautan olivat tehneet.

Katujen nimeäminen on hoidettu huomattavsti paremmin Ranskassa kuin Suomessa

                 Mutta yhden vaikuttavan asian kuitenkin löysin: Suttgartin linna. Komea keskiaikainen linna, jossa oli muutamat maksulliset kaukoputket, kaiteet ynnä muuta perussettiä. Mutta! Mitään muuta siellä ei ollut! Yksi kahvila, ei muuta. Kukaan ei pyytänyt pääsymaksua, ei ollut aitoja, ei esteitä. Ensimmäiseen tuntiin en nähnyt linnassa ainuttakaan sielua. Vasta matkusteleva aasialainen perhe oli merkkinä siitä, että kyseessä oli kuin olikin linna kaupungin vieressä, eikä hylätty linna vuorilla. Samaan sarjaan kuului kyseiseen linnaan kuuluva kappeli. Hyväkuntoiseen, mutta silti hylätynnäköiseen rakennukseen uskaltauduin hetken epäröinnin jälkeen kun yllätyksekseni olin huomannut oven olevan auki. Sen hiljaisuudessa ja avoimuudessa oli jotain pyhää. Vain vieraskirja sieltä löytyi, kirkkoon kuulumatonta. Kerrassaan uskomatonta…

                 

"Can there actually be no turistshops?"

Ufojen laskeutuminen Kehliin järkytti kyllä aluksi, mutta oli loppujen lopuksi mielenkiintoinen kokemus

Ei kovinkaan kaukana Laufista sijaitsee Rastatt. Siellä asuu perhetuttuja joiden luona sitten kävin, totta kai. Lapset eivät melskanneet aivan kauhean paljon ja siellä oli muutenkin mukavaa. Lapsilla oli syntymäpäivät kun saavuin ja myöhemmin päädyin kirkon lasten iltaan jossa minä ja pari muuta nuorta sitten leikitimme lapsia. Rastatissa ollessani tunsin enemmän kotona kuin koskaan Laufissa. Tai ehkei kyseessä ollut kotona oleminen vaan vieraana. Ei tarvinnut miettiä, syönköhän nyt kohtuuttomasti tai mitään muutakaan. Tällä kertaa minä olin se vanha setä, joka tulee kahville iskän ja äiskän luo ja jolta voi ujosti ehkä kysyä jotain ja jos hän vastaa, niin se on todella hienoa ja kiehtovaa.

"Tuo puu näyttää mielenkiintoiselta. Hmm... Juna lähtee vajaan tunnin kuluttua, ehtisinköhän mennä sinne?"

Viisi minuuttia ehdin olla huipulla ja kyllä se juoksemista vaati ja pienen joen ylittämisen paljasjaloin, mutta oli se tarpeeksi mielenkiintoista käydä kuitenkin.

                 Nämä Rastattin ystävät saivat järjestetyksi minulle erään Laufilaisen tytön puhelinnumeron. Kävin hänen ja hänen ystäviensä kanssa pubissa eräänä iltana, mutta no… Mielenkiintoista se oli tapahtumana, mutta mukavaa? Ei sen enempää kuin jos olisin jäänyt kotiin lukemaan kirjaa. Kielimuuri lieni vielä liian korkea, vaikka viikkoja oli jo tuohon mennessä mennyt muutama.

                 Vasta kun suomalainen Hanna saapui taloon, pääsin usean viikon tauon jälkeen juttelemaan oikeasti. Pitkästi, vapaasti, mukavasti ja omasta tahdosta, ilman tunnetta, että puhun vain oppiakseni saksaa. Hanna oli ollut samassa perheessä töissä aikaisemmin ja oli poikaystävänsä takia nyt Saksassa. Ja minä pääsin purkamaan kaiken sen sonnan mitä Saksa oli minulle padonnut. Ainakin opin, että perheen äidin asenteet ja toimet eivät johdu minusta vaan hänen luonteestaan. Tutustuin myös muutamiin paikallisiin Hannan ansioista. Hän oli ollut kauemmin Saksassa omana aikanaan ja perheen poika oli tutustuttanut hänet paikallisiin. He olivat mainiota porukkaa, samanlaista kuin missä tahansa voisi olla. Eivät toki mitään erikoisia, mutta mukavia nontheless. Varsinkin erään nuoren kertomukset tekemästään Pyhän Jaakobin pyhiinvaelluksesta herättivät kiinnostustani. Siinä vasta haaste!

Vaikka ilmeeni on itsevarma, vain hetki sitten säikähdin puolikuoliaaksi kun pohdin syitä minkä takia tämmöinen heinikko oli aidattu. Ei ollut härkää, mutta aika lähellä se peura oli kun se ryntäsi pusikosta pakoon.

Heillä kun oli autoja, pystyimme liikkumaan vapaammin ja meidät vietiin eräälle näköalapaikalle keskellä yötä. Tuttu näkymä päivällä oli täysin erilainen yöllä kun pimeys vallitsi kaikkialla, mutta kaupunkien, kylien valot säteilivät hämähäkin seittien lailla pitkin maata. Jos ainoa kulkuvälineeni olisi ollut polkupyörä, tämä näky olisi jäänyt näkemättä; niin pimeässä olisin toivottomasti eksynyt, jos olisin edes siihen aikaan illasta jaksanut lähteä minnekään. Silloin kävi myös mielessäni: Kunpa pääsisin tänne ystävieni kanssa, joiden kanssa oikeasti haluan olla. Sillä tässä näkymässä on tunnelmaa!

Hämähäkit kutoivat elämänverkkojaan Reinin yli menevälle sillalle. Komeita verkkoja olivat.

Samalle sillalle oli kiinnitetty useita rakkauden lukkoja (vai mikä niiden nimi olikaan). Niistä sai melkeimpä romanttisen kuvan otettua.

                 Siihen nähden, että olin niin passiivinen kuin olin, ja että olin Saksassa vain kuukauden, ehdin kuitenkin kohtuullisen paljon tehdä: Ristiäiset, viisikymmenvuotissyntymäpäivät sekä kahdet kyläjuhlat. Ei mitään häkellyttävää, mutta mikä jottei.

Meikäläisen kämppiksen ruokailuhetki.

                 Viimeisenä päivänä vielä viimeisiä hommia hoitaessa perheen äidin minulle sanomat sanat: ”Putsasit auton hyvin. Kiitos.” sai minut suorastaan häkeltymään. Pohdin, olikohan kyseessä ensimmäinen kiitos tai kehu minkä sain. Tai ainakin ensimmäinen jolla tuntui olevan merkitystä, jota tarkoitettiin. Ja kaikesta huolimatta perheen äiti vielä lentokentällä kehotti minua tulemaan käymään jos vain olen joskus Saksassa. Käteen jäi purkillinen itse tehtyä aprikoosihilloa, kuohuviinipullo sekä 100€. ”Ehkei tämä ollut aivan menetetty kuukausi…” Siitä kertoo sekin, että saksan ylioppilaskokeet kirjoitettuani tuloksissa näyttäisi olevan merkittävä ero kevääseen nähden.

                 Ehkä kyseessä oli koko kuukauden ajan asenteeni. Saksan viha-rakastaa suhde ei liene kaikista hedelmällisin. Kohdatessani todellisen tulikokeen olin asennoitunut oikein. Kohtaamaan suuren haasteen ja ylittämään sen. Vastaavasti Saksassa oletin haasteen olevan jo nähty: ei se ole mitään uutta. Eikä minun tarvitse olla aktiivinen, sillä olen täällä vain kuukauden.

Tiivistäen koko kuukauden yhteen lauseeseen sanon: Huonokin elämys on hyvä kokemus.

Patojärvelle oli hanhille tehty kelluva pesä.

Suuria punaruskeita etanoita näkyi tämän tästä teillä ja ruohikossa

Vuoret olivat metsiä täynnä, mutta riipuliitäjien lähtöaukiolta näkymä oli komea.

Hornesgrinden valloituksesta jäi mieleeni ehkä paras muisto ja/tai kokemus Saksasta.

Täydellinen ihminen

”Mikä painaa mieltäsi hyvä ystävä?”

”On eräs asia jota olen pohtinut jo pidemmän aikaa. Kuinka olla täydellinen ihminen? Tiedätkö siihen vastausta?”

”Hmmm… Minkä takia sinä pohdit sellaista? Onko sinulla jokin erityinen syy siihen?”

”Jos elän, haluan olla niin hyvä kuin mahdollista. En halua, että minun takia tapahtuu mitään pahaa. Etten tuottaisi mitään pahaa, minun täytyy olla täydellisen hyvä. Kerro siis, kuinka minusta voisi tulla täydellisen hyvä ihminen.”

”En tiedä vastausta tuohon. Ei se liene edes mahdollista. Vain jumala voi olla täydellinen.”

”On totta, että on inhimillistä olla epätäydellinen. Mutta haluaisin olla niin täydellinen ihminen kuin mahdollista. Älä käsitä minua väärin. Tietystikään en yritä korottaa itseäni jumalaksi. Tahdon vain olla hyvä.”

”Jaa. Kerro siis, minkä takia haluat olla täydellisen hyvä? Etkö ole tarpeeksi hyvä ihminen tuollaisena kuin olet?”

”On toki totta, että olen parempi ihminen kuin useat muut, mutta aina on parantamisen varaa. Mitä taas tulee kysymykseesi, minkä takia haluan olla täydellisen hyvä, vastaan, että haluan olla täydellisen hyvä, sillä haluan, ettei minun takiani tapahdu mitään pahaa. Toinen syy on se, että tahdon olla jotain erityistä. Jos olen tavallinen ihminen, olen vain yksi sadoista tuhansista, eli en mitään.”

”Ymmärrän. Eli haluat olla hyvä, että olisit jotain erityistä.”

”Aivan.”

”Mutta onko tuo halu paha asia? Eikö halu olla jotain erityistä, ole itsekäs toive? Vaikka olisitkin hyvä ihminen teoiltasi, tuhoaako tahtosi olla hyvä, teon hyvyyden? Jos olet hyvä vain itsekkäistä syistä?”

”Sitä en tiedä. Se onkin ongelmani. En tiedä, autanko ystävää pulassa sen takia, että olen hyvä, vai sen takia, että haluan olla hyvä.”

”Siihen en osaa vastata. Jos et itse löydä vastausta siihen, tuskin kukaan löytää.”

”No entä kumpi on tärkeämpää, itse teko, vai ajatus?”

”Yleensähän sanotaan, että ajatus on tärkein.”

”Mutta eihän pelkällä ajatuksella saada mitään aikaiseksi. Köyhät eivät hyödy siitä, että Tahdon auttaa heitä, vaan siitä että Autan heitä.”

”Tarkoittaako tuo sitä, että teot olisivat tärkeämpiä?”

”Mutta mitä jos teen hyvän teon vain, että hyötyisin siitä myöhemmin itse? Eihän maailma toimi jos ihmiset toimivat pelkästään itsekkäin perustein. Mutta se ei myöskään toimi, jos ihmiset ovat hyväntahtoisia, mutta kykenemättömiä toimimaan sen mukaan. Kumpi on siis tärkeämpää, hyvä teko vai hyvä tahto?”

”Tuohon en osaa vastata. Kysyt liian vaikeita ystävä hyvä.”

”Älä hätäile, et suinkaan ole ensimmäinen joka ei ole osannut vastata tuohon.”

”Niin. Mutta onko teko kuitenkaan paha, vaikka sillä olisi jossain määrin itsekkäät tarkoitusperät? En nyt tarkoita pahoja ihmisiä, vaan sinua. Vaikka sinulla onkin teon syynä halu olla hyvä, niin tarkoittaako se heti sitä, että teko olisi paha? Kyse on kuitenkin sinusta. Et ole paha ihminen. Ja onko pieni toive itsensä kohottamisesta tuomittavaa?”

”Ehkei itsekkään toiveen aiheuttama hyvä teko ole suoraan paha. Riippuu varmasti siitä, onko itsekäs toive millä tasolla paha.”

”Niinpä. Eikä se, että toivoo olevansa erikoinen ole paha asia.”

”Niinkö se on?”

”Näin itse pohdin.”

”En oikein tiedä. En ole vakuuttunut. En sano ettäkö olisin paha, mutta epäilen omaa hyvyyttäni. Mitä tulee toiseen kysymykseesi: Minun mielestä on tuomittavaa tehdä jotain itsensä kohottamisen takia.”

”Minkä takia? Eikö ole aivan luonnollista toivoa olevansa arvostettu?”

”Tietysti on. Luonnollista, mutta onko se oikein toivoa niin? Arvostettu ihminen eli parempi kuin muut. Siinä korottaa itsensä muiden yläpuolelle. Mutta ihminen ei ole täydellisen hyvä olento. Ja se on juuri se mihin pyrin. Täydelliseen hyvyyteen.”

”Vai niin. Mutta siitä huolimatta sanon: Vaikka itse epäiletkin omaa hyvyyttäsi, niin minä olen vakuuttunut siitä, että olet hyvä ihminen. Olen tuntenut sinut jo vuosia. Aina olet uurastanut tehdäksesi hyvää ja koskaan en muista että olisit tehnyt jotain pahaa.”

”Totta. Mutta toisinaan olen kyvytön tekemään hyvää.”

”Miksi näin?”

”Toisinaan on hetkiä jolloin tiedän, että voisin auttaa toista, mutten kykene. Itsekkäät haluni ohjaavat minut tekemään omia mielitekojani sen sijaan, että auttaisin toista.”

”Olet aivan väärässä. Sinähän autat toisia ja teet paljon töitä toisten vuoksi.”

”Mutta voisin tehdä enemmänkin.”

”Se olisi liikaa vaadittu. Teet jo valmiiksi niin paljon. Minkä takia juuri sinun on uhrauduttava?”

”Aina joskus jonkun on pakko uhrauduttava, että saataisiin yhteisöä hyödyttäviä tuloksia. On aikoja jolloin kukaan ei halua uhrautua. Silloin minun pitää uhrautua. Yksilön kärsimys jää yhteisön hyödyn varjoon.”

”Mutta minkä takia juuri sinun? Miksei joku muu voisi tehdä sitä?”

”Kuten sanoin: Jos kukaan muu ei halua tehdä sitä on minun tehtävä se. Sillä jonkun on uhrauduttava ja jos kukaan muu ei sitä tee, minun täytyy.”

”Mutta se ei ole oikeudenmukaista.”

”Ei se välttämättä aina olekaan. Mutta olisi suurempi vääryys jos kukaan ei tekisi sitä. Sen takia Minä teen sen. Koska haluan olla hyvä.”

”Ymmärrän kyllä mitä tahdot sanoa, mutta kuten jo kysyin: Minkä takia juuri Sinun täytyy uhrautua?”

”Koska kukaan muu ei uhraudu, ystäväni, sen takia.”

”Hmmm.”

”Mutta mitä jos nautin siitä ajatuksesta, että minä olen hyvä? Minä olen hyvä, minä uhraudun, minä autan muita.”

”Onko väärin tuntea iloa siitä?

”Mutta jos ajattelen, että olen parempi kuin he koska teen näin.”

”Ymmärrän ongelmasi. On helppoa ajatella olevansa parempi kuin muut, varsinkin tämänkaltaisessa asiassa.”

”Mutta ei ole hyvä arvioida itseään muihin. Verrata toinen toisemme paremmuutta.”

”Myönnän, että sitä pitäisi pyrkiä välttämään.”

”Entä mitä sanot tapauksesta missä en voi auttaa, koska en kykene siihen? Joku tarvitsee senkaltaista apua jota en itse kykene antamaan johtuen taidoistani, asemastani tai kyvyttömyydestä.”

”Ei semmoisesta sinua voi syyttää jos et kykene auttamaan.”

”Ei kukaan minua syytäkään, mutta tässä pääsemme takaisin siihen mitä sanoin aiemmin: Hyvä tahto ei auta ketään. Silloin olen kykenemätön tekemään hyvää.”

”Joskus pelkkä hyvä tahto voi ilahduttaa toista.”

”Mutta mitä jos toinen ei tiedä tästä hyvästä tahdosta?”

”Mitä tarkoitat tuolla?”

”Jos toinen ei tiedä, että yritän auttaa toista. Jos en pysty auttamaan häntä, eikö ole väärin ilmoittaa kuitenkin yrittävänsä, vaikka tulosta ei tulisi?”

”Minkä takia se olisi väärin?”

”Jos minulla ei ole mitään mikä auttaisi henkilöä, minkä takia kertoisin siitä hänelle. Eikö se ole vain oman aseman korottamista. Kuin sanoisi: Minä olen hyvä ihminen, haluan auttaa sinua, mutten kykene.”

”Olisiko se silloin pahaa?”

”Emmekö todenneet, että tahto itsensä korottaminen ei ole hyvää? Mutta kuitenkaan en ole varma tästä. Sillä kuten sanoit, hyvä tahto saattaa ilahduttaa toista.”

”Niin. Eli onko se silloin hyvää vai pahaa?”

”En tiedä. Se riippuu varmasti ihmisestä ja tavasta jolla asia mainitaan. On pohdittava ilahtuuko toinen tästä tiedosta ja on ilmoitettava asia niin, ettei korosta itseään.”

”Kuulostaa hankalalta.”

”Sitä se onkin.”

”Mutta yhä sanon sen: Olet hyvä ihminen. Vaikket aina olekaan kyvykäs tekemään hyvää, se ei tee sinusta vähemmän hyvää kuin olet. Eikä ainakaan pahaa ihmistä. Päinvastoin, joskus minusta tuntuu, että olet liian hyvä tähän maailmaan”

”Miksi sanot noin?”

”Haluat auttaa muita jopa siinä määrin, että toisinaan meinaat romahtaa taakkasi alle. Olet ystävällinen. Teet aina kaikkesi ilahduttaaksesi muita.”

”Se johtuu vain siitä, että maailma on ollut niin hyvä minulle. Maailma on tehnyt minusta hyvän. En tullut itsestään hyväksi.”

”Ei, vaan tuo ajatuksesi tulee vain sinusta itsestäsi. Sinä osaat arvostaa sitä mitä sinulla on. Et haikaile suuruuksia, vaan olet iloinen tilanteessa kuin tilanteessa, kävi miten kävi.”

”Kuten jo sanoin. Se johtuu siitä, että tämä hyvä maailma on tehnyt minusta hyvän.”

”Maailma on tehnyt sinusta hyvän, eli Sinä olet hyvä.”

”Uskotko näin?”

”Totisesti.”

”……..Kiitos.”

”Sanoin vain totuuden. ”

”Lähden nyt, mutta näemme myöhemmin.”

”Näkemiin.”

Always bet on the chicken

Tämä vertauskuva on minulle annettu avattavaksi. Ja kautta partani! sen teen!

Always bet on the chicken

Maailmassa on tuhansia erilaisia ihmisiä. On olemassa loogisesti ajattelevia kyynikköjä, tähän hetkeen keskittyviä ryökäleitä, kansakuntia tuhoavia raivoajia. Mutta kenen puoleen tulisi käänytä? Yleisesti ottean, sankarit ovat he, joita ihaillaan ja heidän puoleensa ihmiset kääntyvät.
     Kansakuntien keskuudesta nousee sankareita sotien aikana. Odysseys, kuningas Arthur ja pyöreän pöydän ritarit sekä muut sankarit ovat laajalti tunnettuja ja tarinoita heistä ja heidän teoistaan kerrotaan ympäri maailmaa, vielä satojen, jopa tuhansien vuosien päästä. Mutta mikä tekee ihmisestä sankarin? Yhteisen hyvän eteen taisteleminen, pahaa vastaan astuminen, uhrautuvaisuus, tekojen tekeminen, joita yksittäisten ihmisten ei pitäisi pystyä tehdä. Mahdottoman yrittäminen; ja siinä onnistuminen. Mutta kaikkein tärkein asia on kuitenkin henki. Tullakseen sankariksi, täytyy kuolla. Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan, kukaan ei ole sankari eläessään. Sankariuteen kuuluu sankarikuolema. Ylivimaisen vihollisen edessä, uhrautuen muiden puolesta, mitä vain. Tai jos kuolema on levollinen, arvonimen sankari saa kuitenkin vasta kuolemansa jälkeen.
     Mutta ketkä sitten jäävät eloon sotatantereella jos sotasankarit kuolevat? Onnekkaat paskiaiset ainakin. Heidän lisäksi... Pelkurit. Petturit ja säälittävät henkilöt jotka eivät edes osallistuneet taisteluun. He ketkä ova pelkureita kuin kanat. Chickens.
     Always bet on the chicken tarkoittaa juuri tätä. Älä ole sankari, älä yritä yli voimiesi. Siitä seuraa vain pahaa. On olemassa toinen tie, ja vaikkei se ole niin arvostettu ja ihailtu, on se siitä huolimatta vähintään yhtä hyvä tie, egoistiselta kannalta ehdottomasti parempi.
     Elämä on epävarmuutta. Tulevaa ei voi tietää ja kaikki tekomme ovat kuin uhkapeliä, sillä on pelkkää kohtalon ivaa, miten päätöksemme meidät johavat. Voi olla, että sotasankari jää eloon, että hän on sankari, vaikkei koekkaan kovaa kohtaloa. Voi olla, että pelkurit, pakenijat teloitetaan. Mutta todenäköisyyksistä voidaan päätellä, että hän joka lähtee rynnäkköön vastustajaa päin kuolee varmemmin kuin hän, joka pakenee. Elämä on epävarmuutta. Sitä tarkoittaa sana "bet".
     Always bet on the chicken tarkoittaa siis tätä: "En tiedä huomista, enkä voi nähdä tulevaisuuteen. Mutta älä leiki sankaria, sillä heidän kohtalonsa ei ole suloinen. Toimi voimiesi mukaan; Liian yrittämisestä ei seuraisi mitään hyvää."